"No, jos niin on", vastasi Licinius vienosti nauraen, "niin ei minulla ole muuta neuvoa kuin myöntyä."
"Niin, niin", jatkoi tyttö, "meillä on vielä valta pakottaa alamaisemme itsellemme kuulijaisiksi."
Sitten lähti hän astumaan edellä. Licinius seurasi jäljestä. Esiripuilla suljetusta ovesta astuivat he puolipimeään, ylellisesti sisustettuun huoneesen.
Kytryselkäinen, suuripäinen kääpiö tuli horjuvin askelin heitä vastaan.
"Kas tuota, Licinius", virkkoi Sabina osottaen kädellään kääpiöä, "sen sain lahjaksi eräältä ystävältä. Niin harvinaista olentoa tulee varmaan moni minulta kadehtimaan."
"Thersites, Thersites", lausui hän kääntyen kääpiöön päin, "sinä et ole vielä kertonut minulle elämäsi historiaa. No niin, puhu se nyt."
Kääpiö virnautti suutansa ja nyykäytti päätään.
"Täytän tahtosi, domina", vastasi hän. "Olen syntynyt Aleksandriassa, vanhempani olivat köyhiä käsityöläisiä. He panivat minut ulos kedolle, kun eivät jaksaneet eivätkä tahtoneet elättää minua, ja minä jouduin ihmiskauppijaan käsiin. Minä kun olin pieni ja hento, ajatteli hän itseksensä: siitä saattaa tulla hyvä kääpiö, ja niin tekikin hän minut tällaiseksi kytryselkäiseksi, murikkapäiseksi olennoksi."
"Sinä koiransilmä", virkahti Sabina, "ei ketään voi tehdä kääpiöksi!"
"Suo anteeksi, domina, mutta voipa kyllä. Minun hyväntekijälläni oli laatikoita, jotka olivat oivallisesti laitetut, ha, ha, ha! Yhden sellaisen sisään puristi hän minut ja päivän ja vuoden kuluttua olin minä tällainen surkuteltava ja naurattava kuvaton kappale, ha, ha — ihan tietämättäni."