"Ei, ei", keskeytti Sabina, "semmoisia asioita en tahdo kuulla. Zeno, lue minulle milesiläinen satu."
Orja otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta, levitti sen auki ja alkoi lukea yhtä sellaisista kertomuksista, joita siihen aikaan kirjoitettiin paljolta ja jotka kulkivat milesiläisten satujen yleisellä nimellä.
"No, mitä pidät hänen lukemisestansa?" kysyi Sabina, kun lukija lopetti ja herrattarensa viittauksesta jälleen vetäytyi pois.
"Oivallinen lukutapa hänellä on. Vahinko vaan että semmoista taidollisuutta tuhlataan huonoihin tuotteihin."
"Nyt tunnen taas caattolaisen Liciniukseni", vastasi naurussa suin kaunis tyttö. "Mutta sinun tulee muistaa, ett'ei meillä ole enää muodinmukaista Caattona oleminen."
"Mikä nyt ei ole muodinmukaista saattaa tulla siksi jälleen."
"Siihen kuluu aikaa. Me emme ainakaan sitä näe. Mikä on elämä, Licinius? Yksi päivä, jota seuraa ijäinen yö, kynttilä, joka palaa aikansa ja sitten sammuu ainiaksi. Ainoa totinen viisauden ohje on siis tämä: nauti, nauti, nauti! ja minä nautin elämää; mutta sinä —"
Tyttö nojautui häntä vasten ja katsoi mustilla, hehkuvilla silmillään terävästi häneen.
"Sinä, Licinius, sinä synkistytät elämää. Sinulle tekisi hyvää, jos ennemmin prokonsulin tyttärestä kuin — jostakin toisesta oppisit, miten pitää elettämän."
Licinius pudisti harmillisesti päätänsä. Salaviittaus vaikutti häneen vastenmielisesti.