Centurio nyökäytti päätään.
"Kummallista, kummallista", jupisi Calpurnius ja meni asuntoonsa takaisin ilmoittamaan puolisolleen ja tämän sisarelle tuota kummallista uutista.
Nämät peljästyivät siitä silminnähtävästi; he ymmärsivät heti paikalla, miten asia oli. Julia ei voinut pidättää mielenliikutustansa; hän lähti nyyhkien pois huoneesta.
"Mitä tämä merkitsee, Marcella?" kysäsi Calpurnius puolisoltansa.
"Minkätähden itkee lapsi?"
Äänetönnä antoi Marcella puolisollensa merkin, että hän istuutuisi. Koottuaan hetkisen ajatuksiansa, alkoi hän juurtajaksain kertoa hänelle, mitä viimeksikuluneina päivinä oli tapahtunut. Calpurnius kuulteli tarkkaavaisesti.
"Naisjuttuja, naisjuttuja", lausui hän ja pudisti päätänsä, kun Marcella oli lopettanut kertomuksensa. "Olisin odottanut jotain parempaa Liciniukselta ja toivon siis, ett'eivät teidän päätelmänne ole paikkaansa pitäviä. Meidän täytyy nyt kuitenkin vartoa, mitä vielä tapahtuu."
Hän mietti itseksensä hetken aikaa, ja jatkoi sitten: "Minä en ole tähän asti koskenut teidän uskonoppiinne ja tahdon myöskin vast'edes vältellä sitä; mitä huolettavat minua sellaiset asiat! Mutta tämä, joka nyt tapahtuu, on kuitenkin hyvin harmillista. Minkätähden ette tekään ole —"
Hän aikoi tehdä soimaavan kysymyksen, mutta hänen hyvä sydämmensä ei sallinut hänen pahoittaa puolisonsa mieltä.
"Cajus", sanoi Marcella, joka paikalla aavisti hänen keskonaisen kysymyksensä sisällyksen, "minkätähden sinä et nainut konsuli Flaviuksen tytärtä, niinkuin vanhempasi tahtoivat, vaan minut?"
Calpurnius viittasi ujomaisesti.