"Älä vihastu, Marcella", sanoi hän lempeästi, "minä tahdoin vaan sanoa sinulle, että muuttaisimme pois Kartagosta. Paitsi Liciniusta, ei minulla täällä olo pian sanoen ketään, jota voisin sanoa ystäväkseni. Ja nyt kun hänkin on ehkä hyljännyt meidät, on Kartago tullut minulle vastenluontoiseksi."
"Mutta mihinkä muuttaisimme sitten? Roomaanko?"
"Emme Roomaan, vaan ensisti Napoliin. Tiedäthän kuinka Herennius olisi iloinen saadessaan meidät vieraiksensa. Voimmehan siellä sitten päättää rupeammeko asumaan Napolissa, Roomassa vaiko muualla. Kunhan vaan pääsemme pois Kartagosta!"
Marcella ei ollut taipumaton ehdotukseen ja sentähden alkoivat puolisot miettiä ja tutkia sitä ehdotusta kaikilta puolin.
Julia oli rientänyt kamariinsa. Hän oli vaipunut sohvalle ja peittänyt itkun vallassa kasvonsa tyynyihin. Ankara mielenliikutus, joka oli raadellut häntä viimeksi kuluneina hetkinä, sai vielä kerran vallan hänen sielunsa yli ja hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaikea ratkaseva valitseminen olisi taas ollut hänen edessänsä. Mutta taistelu oli nyt paljoa, paljoa vaikeampi. Silloin oli sydämmensä vaatimus ja mielensä julkisuoruus pakottanut hänet antamaan kieltävän vastauksen miehelle, joka tarjosi hänelle sydämmellistä ja harrasta rakkautta; ja hän oli sillä käytöksellään mahdollisesti saattanut ainiaksi kadottaa tältä mieheltä onnen. Mutta nyt ei ollut enään puheena se yksi mies, vaan sadat uskonveljet, joiden henki ja omaisuus oli vaarassa. Erittäinkin sen miehen pään päällä, joka ikäänkuin tenhovoimalla oli vallannut hänen sydämmensä, ja jota hän nyt rakasti koko mielensä palavuudella ja kiihtymyksellä, näki hän ajatuksissaan murha-aseen välkkyvän, tietämättä mitään neuvoa, millä poistaa vaaraa.
"Minä kirjoitan hänelle", sanoi hän ja rohkasi mieltänsä. "Hänen täytyy armahtaa, joll'ei hän ole kivestä. Minä tahdon rukoilla häntä, niinkuin surkuteltava ja onneton —."
Hän otti esiin vaksitaulun ja alkoi kirjoittaa. Pikaisesti kiiti piirustin vaksitaulua myöten. Kyynelet vuotivat lakkaamatta hänen poskiansa alas, mutta hän kirjoitti pysähtymättä. Yht'äkkiä hyppäsi hän ylös.
"Mitä tämä on?"
Hätähuuto oli tunkeutunut kadulta hänen kamariinsa. Pilkkanauru seurasi heti sen perästä ja raivoisa melu syntyi, jossa selvästi kuuluivat sanat: "Kuolema kristityille! Leijonille kristityt!"
Piirustin putosi hänen kädestänsä. "Myöhäistä!" sanoi hän itsekseen ja nojautui puolitainnoksissa seinää vasten. Marcella töytäsi sisälle kamariin.