"Mitä tarkoitti hän sillä?" virkkoi prokonsuli, kääntyen ympärillänsä olijoihin, kun oli viety pois Tertullianus.
"Tiedäthän, herra", vastasi yksi virkamiehistä, "että sinun edellisesi, prokonsuli Vigellius Saturninus, tuli äkkiä sokeaksi, ja täytyi hänen erota virastansa. Kristityt, joiden kanssa hän piti ankaraa tutkintoa, sanoivat heidän jumalansa lähettäneen hänelle rangaistukseksi sen taudin."
Prokonsuli nousi ja alotti jälleen tutkinnon.
Puolenpäivän rinnassa saatiin loppuun keskustelut, joita pidettiin hyvin ylimalkaisella tavalla. Kaikki vangit olivat tunnustaneet olevansa kristityitä. Kaksitoista heistä tuomittiin kuolemaan; toisista tuomittiin miehet vankeuteen tahi maasta karkotettaviksi vuorikaivoksiin, naiset ja lapset taas päästettiin vapaiksi paikalla. Naiset rupesivat tuomion kuultuansa äänekkäästi itkemään; miehet taas olivat levollisempina, vaikka heidänkin joukossansa oli muutamia, jotka näkyivät olevan sangen murheellisina ja peloissaan. Tertullianus, joka oli yksi kuolemaan tuomituista, koki lohduttaa alakuloisia.
"Sentähden olen aina rukoillut Jumalaani hartaalla rukouksella, että hän armottaisi minua marttyyrin kuolemalla", sanoi hän; "nyt kun olen päässyt tarkoitukseni perille, riemuitsen minä, ja te veljeni, joille on suotu sama armo, riemuitkaa myös tekin minun kanssani. Ajatelkaa, minkä herttaisen palkan Herra on valmistanut teille, ja kuitenkin tahdotte te pilkata häntä ja kääntyä takaisin maailmaan, joka vihaa teitä, ja jota teidän pitäisi vihata!"
"Sinä olet yksinäinen", vastusti häntä toinen kuolemaan tuomittu, "mutta minulta jää jälkeeni vaimo ja lapsia köyhiksi ja turvattomiksi."
"Sinä hullu", lausui Tertullianus hänelle, "sinä arvaat vaimon ja lapset korkeammaksi marttyriuden purpurapukua, ja kunnianseppelettä! Niin, millainen on paimen sellainen on laumakin. Paimenta en minä näe täällä; sentähden tahtovat myöskin hänen lampaansa pois täältä. Mutta minä tunnen erään toisen paimenen, joka panee henkensä lammasten edestä."
"Meidän pitää kirjoittaman armonanomus prokonsuliin", ehdotti eräs toinen nöyrällä tapaa; se oli opettaja Kleisthenes. "Jos me vakuutamme hänelle olevamme hyviä porvaria ja alamaisia —"
"Saatana", huudahti Tertullianus hänelle, "etkö pelkää ijankaikkisen tuomarin oven edessä lausua sellaisia herjaussanoja? Maltas, Herra kieltää sinut, samoin kuin sinä kiellät hänet."
Sill'aikaa olivat useimmat kuolemaan tuomituista innolla mielistyneet Kleistheneen ehdotukseen; he kokoontuivat yhteen ryhmään ja keskustelivat kuiskivalla äänellä, huolimatta niistä vihaisista silmäyksistä, jotka Tertullianus loi heihin.