"Kleistheneen pitää kirjoittaman anomuskirja", ehdotti joku, ja toiset yhtyivät häneen.
Kleisthenes sanoi olevansa valmis.
"Mutta", lisäsi hän, "prokonsuliin ei meidän pidä panna armonanomustamme, häneltä ei meillä ole mitään toivottavaa, vaan meidän tulee kääntyä legaattiin."
"Liciniukseenko?" huudahtivat useimmat hämmästyneinä.
"Niin, Liciniukseen", toisti opettaja; "en tiedä, näittekö tekin sen, mutta minä huomasin selvästi, kun minua tuotiin prokonsulin eteen, kuinka totisena ja surullisena legaatti katseli eteensä, ikäänkuin meidän tuomiomme olisi koskenut hänen sydämmensä syvimpään. Ja sitä paitsi oleksii hän paljon Calpurniuksen huoneessa, jossa Marcella ja Julia kuuluvat meidän joukkoomme."
Vangit keskustelivat hetkisen ja antoivat sitten myönnytyksensä
Kleistheneen ehdotukseen.
"Minä tahdon paikalla tehdä anomuksen suunnitelman", vakuutti hän. "Lieneehän teillä vielä muutamia denareita,[23] jotta voidaan saada anomuskirja prokosuliin? Mutta Tertullianus älköön saako siitä mitään tietää!"
Apollonius seisoi äänetönnä ajatuksiinsa vaipuneena. Tertullianuksen iloa ei hän tuntenut siitä, että sai käydä marttyyrin kuolemaa kohtaamaan, sen voi nähdä hänen kasvoistansa. Tuhansia ajatuksia liikkui hänen aivoissansa. Hänestä tuntui ikäänkuin ääni olisi huutanut hänelle: "Seuraa minua!" ja Johanneksen hengellä näki hän karitsan istuimen ja kuinka marttyyrein joukot kokoontuivat sen ympärille valkoisissa vaatteissa ottamaan voitonkruunua. Mutta aivan siinä vieressä näki hänen sisällinen silmänsä naisihmisen, joka ensisti oli iloisen ja onnellisen näköinen, vaan sitten surullisesti hymyillen näytti kysyvän: "Minkätähden tahdot jättää minut?" Hän harhaili toisesta kuvasta toiseen, ja kun hän tahtoi kaikin voimin pysyä tuossa ensimmäisessä kuvassa, tuo toinen tempasi hänet jälleen puoleensa.
Nyt astui Tertullianus hänen tykönsä. Terävällä silmällään oli hän nähnyt sen taistelun, jossa Apollonius oli sisällisesti.
"Montanuksen apostoli on käynyt raskasmieliseksi", sanoi hän pilkallisesti.