Sitten astui ylimmäinen pappi alttarille ja lausui seuralaisillensa näin:
"Kanssaveljeni! Suurelta näyttää minusta tiedustaminen, kruunaako taivaan suosio ja armo meidän yritystämme menestyksellä. Sillä, jos taivaalliset katselevat ihmisen uutteruutta lemmettömällä silmällä ja karmealla mielellä, kaikki vaiva on haihtuvan sumun kaltaista, jota tuulen leyhkät sinne tänne ajelevat."
Sitten kääntyi hän sinne päin, jossa jumalankuva seisoi. Mutta hän suuntasi silmänsä kuvapatsaan ja katselijoiden yli taivaan lakea kohti, ja lausui sydämmen hartaudella seuraavat sanat:
"O Sinä, joka asut taivaitten päällä, Sinä, joka kirkkaudessa ja väkevyydessä olet katoamattomasti suuri! Sinussa ainoastaan kaikki elo liikkuu, Sinä johdat kaikkea harrastusta! O Jumala, joka suojelet kaikkea ja hallitset kaikkea! Sinun tykösi pakenen minä apua rukoillen. Ah, Herra, armahda! Ainoastaan Sinä, jonka käsi on kaikkivaltias, jonka henki antaa eloa kaikelle, voit pelastaa minun raukan."
"Pysähdy! Mitä teet?" kuului ääni katselijain joukosta, ja Sophronius nousi seisoalleen. "Sinä väärennät minun sanani!"
Yleisö vastasi siihen kaikuvalla naurulla.
"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin joka haaralta.
Sophronius istuutui vihastuneena jälleen sijallensa luotuaan ensin kysyvän silmäyksen prokonsuliin. Hän tunsi runoilijakunniaansa syvältä loukatuksi.
Näyttelijä jatkoi, huolimatta runoilijan vastaanpanemisesta:
"Ole siis, Herra, Sinä minun tukeni; sytytä minun sieluuni pyhä hehku ja anna minulle sankarin vahva käsi! Karkota kaikki pelko minun rinnastani, sillä Sinun tahdon minä tunnustaa!"