Näin sanottuansa astui hän jumalankuvan luokse ja sysäsi sitä niin voimakkaasti, että se kukistui valtaistuimeltansa maahan ja meni tuhansiksi palasiksi; sitten keikahti hän itse kuvan sijalle ja huusi suurella äänellä:
"Epäjumala on kukistunut! Mutta Jesus Kristus eli eilen, elää tänään ja aina ijankaikkisesti!"
Viitta oli pudonnut pois hänen hartioiltansa, seppele oli maassa, mutta kun hän seisoi siinä punoittavin poskin ja säihkyvin silmin, hän oli kuin ylönluonnollinen olento. Kansajoukko oli hetkisen ikäänkuin huumaantuneena, mutta sitä hurjemmaksi tuli huuto, joka nyt seurasi.
Prokonsuli oli noussut seisoalleen. Melun lävitse kuului hänen käskynsä toisille näyttelijöille:
"Pistäkää kuolijaaksi se hävytön veitikka!"
Tusina tikareja välkkyi ilmassa. Kuolettavasti haavoitettuna kaatui
Apollonius alttarilta maahan.
Samassa tuokiossa tuli Licinius teaatteriin. Hän loi silmäyksen näyttämölle — kalpeat, veriset kasvot kivullisesti vääristyneinä tuijottivat häntä vastaan. Ja hänestä tuntui ikäänkuin huulet niissä olisivat liikkuneet ja jupisseet:
"Murhaaja!"
Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Hänen täytyi nojautua seinää vasten, ett'ei vaipuisi maahan.
"Kuolema kristityille!" huudahti vihastunut roskaväki ja vaati kaikki vangit taistelutanterelle vietäväksi. "Antakaa tänne kristityt, prokonsuli! Muuten antaa keisari ne meille."