"Herra", vastasi centurio vakaasti, "minusta ei koskaan ennen ole tänne tuleminen tuntunut niin vaikealta kuin nyt, enkä kuitenkaan ole milloinkaan tullut tänne niin mielelläni kuin nyt."
Prokuraattori katsoi hämmästyksellä puhujaan.
"Mikä nyt on sitten?"
"Herra, minä olen palvellut keisaria sodissa Germanilaisia ja Parttilaisia vastaan. Arvet ruumiissani todistavat, että olen täyttänyt velvollisuuteni. En myöskään Afrikassa säästänyt itseäni. Muutama viikko takaperin oli kahdeksantoista vuotta siitä, kun tein uskollisuudenvalan keisarille —"
"Nuo ovat asioita", keskeytti prokuraattori, "jotka olen kauan tietänyt."
"Suo anteeksi, herra. Tahtoisin ainoastaan sanoa, että vielä kerran tekisin kaiken tämän ja vielä enemmän, niin, että olen valmis uhraamaan senkin veren, joka vielä juoksee suonissani, jos vaan sinä tahtoisit täyttää minulle yhden pyynnön."
"Jos voin täyttää sen, Saturninus, ja sen täyttäminen on oikeudellista, niin ei tarvita sellaisia vakuutuksia. Pyyntösi on silloin jo edeltäkäsin hyväksytty."
"Voi, herra", virkkoi centurio ja tarttui prokuraattorin käteen, samalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä, "olen tullut rukoilemaan erään miehen edestä, joka aikoinaan oli paljon ylempänä minua ja komensi tuhansia, mutta nyt on yksi niistä onnettomista, jotka minulla on täällä vartioittavana. Ja sentähden, että hän aina oli armollinen ja ystävällinen minulle, legionan sotamiesraukalle, ja piti kunniassa minut ja huolta minusta, miten voi, rukoilen sinua, herra, armahtamaan häntä — tee se — jumalat palkitkoot sinulle!"
"Mutta sano minulle kenestä puhut", virkkoi prokuraattori.
"Liciniuksesta, Markus Liciniuksesta, joka oli legaattina Kartagossa."