"Ei ole kokonaan mahdotonta", jatkoi prokuraattori, "että keisari häntä armahtaa. Muistelen, että kerran Commoduksenkin aikana tuli pitkä luettelo maasta karkotetuista kristityistä, jotka paikalla piti vapautettaman; mutta kuka tietää, jos tämä tapahtuu vielä kerran. Silloin hankki kaikkivaltijas Marcia kristityille sen suosionosotuksen. Mutta Commodus oli ventomielinen, ja kuka voi sitä sanoa Septimiuksesta? Sitä paitsi on keisari, niinkuin äsken sanoin, erinomaisen vihastuneena tällä kerralla. Hän oli aikonut antaa tärkeän viran legaatille, joka oli hänen suuressa suosiossansa; mutta silloin hylkää tämä virkansa, ja kun kysytään häneltä syytä siihen, selittää hän olevansa kristitty. Vahinko, että niin hyvät miehet joutuvat hukkaan valtiolta ja kuluttavat ikänsä tuollaisessa turhassa epäuskossa!"
Hän ojensi kätensä centuriolle jäähyväisiksi.
Kiiruusti riensi tämä Liciniuksen tykö, jonka hän tapasi synkkiin ajatuksiin vaipuneena.
"Rohkeutta, Markus Licinius!" huusi hän jo kaukaa. "Pyyntöni on hyväksytty. Seuraa minua minun huoneeseni."
Licinius nousi seisoalleen. He menivät siinä aivan vieressä olevalle rakennukselle.
"Tässä asun minä kolmen kumppanini kanssa!" sanoi centurio. "Tilaa on kymmenellekin ja sinulla tulee olemaan hyvä meidän luonamme."
He astuivat huoneesen sisälle. Saturninuksen kolme kumppania silmäilivät utelijaasti vankia, mutta centurionin kuiskattua heille muutaman sanan, menivät he paikalla pois.
Saturninus vei vieraansa pieneen, mutta miellyttävään kamariin, johon oli laitettu mukava makuusija.
"Tässä saat asua", virkkoi hän, "kunnes jumalat antavat paremmat päivät koittaa sinulle. Käy levolle, olet varmaan väsyksissä. Työ on kovaa."
Licinius tarttui harmaantuneen sotilaan käteen; hän aikoi kiittää häntä, mutta mielenliikutukselta oli hänen mahdoton lausua yhtäkään sanaa.