"Herra", sanoi centurio, "sinun ei pidä kiittämän minua. Mutta minun velvollisuuteni on ylistää jumalia siitä, että voin tehdä jotain sinun hyväksesi."
Sitten lähti hän pikaisesti kamarista, antaakseen vieraansa olla rauhassa.
"Niin on myötä- sekä vastoinkäymistä tässä maailmassa", virkkoi hän kumppaneillensa. "Sen sanon teille, ett'ei kukaan ollut mieluisempi eikä kunnioitetumpi leirissä kuin Markus Licinius. Ja Kartagossa sitten! Siellä sanottiin: 'Hän pääsee vielä keisariksi.' Se oli tosin liioittelua, vaan että hän pääsisi keisarin lähimmäksi mieheksi, sen uskoin yhtä varmaan kuin uskon jumalihin. Nyt on hän onnettomampi ja alhaisempi meitä."
"Ja tämän rangaistuksen on hän saanut sentähden että hän on kristitty?" kysäsi yksi centurioneista.
"Niin sanoo prokuraattori", vastasi Saturninus.
"Mutta se sanotaan olevankin inhottava joukkio", virkkoi eräs toinen. "Ystäväni Julius, joka tuntee ne sangen hyvin, kertoi äskettäin niistä hirmuisia asioita. Niinpä sanoi hän niiden pitävän salaisia juhla-aterioita, joissa teurastetaan ja syödään lapsia;[30] sitä joka ei ennen ole nauttinut semmoista ruokaa, eivät ne ota seurakuntaansa. Pahin siveettömyys kuuluu vallitsevan niiden salaisissa kokouksissa, eivätkä ne jumalia sano olevankaan."
"Sitä en tiedä", vastasi Saturnius. "Mutta sen tiedän, ett'ei Kartagon legaatti ryhdy mihinkään huonoon tekoon."
"Sitten mahtaa jotakin muuta piillä kaiken tämän alla", lausui toinen centurio.
Saturninuksen lähdettyä pois istuutui Licinius makuusijallensa. Nyt vasta tunsi hän kuinka raskasta se työ oli ollut, jota hän oli tehnyt ensikerran tänään. Centurionin lapsellinen kiitollisuus oli sitä paitsi myös hellyttänyt hänet. Sentähden ei hänellä ollut voimaa tehdä vastarintaa sille surettavien muistojen rajulle myrskylle, joka tänä hetkenä yllätti hänet. Tämä ylpeä mies, joka lukemattomia kertoja oli katsonut kuolemaa silmihin, joka oli osannut hillitä vallattomimman sotilaan, raukeni nyt kuin ventomielinen, jota ensikerran kohtaa kärsimys. Hän silmäili kulunutta ja vastaista elämäänsä ikäänkuin synkeää, tähdetöntä yötä. Ja hän kysyi itseltänsä: "Minkätähden tarvitsen kärsiä pitempään? Minkätähden tarvitsen hitaasti ja tuskallisesti kuihtua pois? Kieltääkö se ystävä, joka on lahjoittanut minulle vieraanvaraisen katon pääni päälle, apunsa minulta, jos sanon hänelle tahtovani pelastusta tästä viheliäisyydestä, ja sieluni ikävöivän kuolemata? — Ei, ei", sanoi hän, torjuen heti tätä ajatusta. "Oi, Julia, suo minulle anteeksi, että ajattelin paeta tästä elämästä ja sinusta. Ajatelletkohan vielä sitä onnetonta miestä, jonka vimmassani murhasin? Ja ajatelletkohan vielä minua, murhaajaa?"
Hän huokasi raskaasti. Sitten otti hän esiin vähäisen kirjarullan vaatteensa laskoksesta.