"Mutta toivo ei anna häpeään tulla", luki hän ja luki sen uudelleen vielä kerran, jonka jälkeen hän tuli levollisemmaksi.
Kun centurio puolen tunnin kuluttua hiljaa aukasi oven katsoakseen vierastansa, näki hän hänet rauhallisesti nukkuneena.
"Jumalat antakoot sinulle lohdutusta, Markus Licinius raukka", sanoi hän ja meni hiljaa pois.
* * * * *
Neljä kuukautta oli kulunut. Murheellisen näköisenä seisoi centurio nojautuneena asuntonsa ovenpieltä vasten. Yksi hänen kumppaneistansa meni siitä ohitse.
"Miten on sairaan laita?" kysyi kumppani.
Centurio nykäytti olkapäitänsä.
"Hiukan paremmin. Mutta työ turmelee hänet kuitenkin. Lääkäri luulee, että hänestä kuukauden kuluttua viimeistään on vallan loppu, ja minä huomaan hänellä olevan hirmuisen vaivan."
"Mitäs tehdä? Armoa ei liene toivomistakaan."
"Tähän asti ei ole siitä mitään kuulunut."