"Saturninus", rukoili sairas, "anna tappaa minut, mutta älä kiduta minua vitkalleen kuolijaaksi. Minä tahdon rukoilla keisaria ottamaan minulta hengen. Mene ja sano se prokuraattorille. — Voi, minun kärsimykseni on liian suuri, suurempi kuin tiedätkään, hyvä, vanha kumppani."
Syvä mielikarvaus kuvautui centurionin kasvoille ja vaivoin sai hän hillityksi mielenliikutustaan. Hän seisoi hetkisen vaipuneena syviin mietteihin. "Tapahtukoon niin sitten, jospa maksaisi minulle vaikka henkeni", jupisi hän itseksensä.
Sitten astui hän Liciniuksen luokse.
"Älä sure, Markus Licinius", sanoi hän ja tarttui Liciniuksen käteen.
"Sinä et täst'edes enää tule olemaan orjana vuorikaivoksissa täällä.
Kaikki tulee jälleen hyvin. Luota minuun ja rohkase mieltäsi."
"Minä en ymmärrä sinua."
Centurio teki kieltävän liikkeen.
"Luota minuun ja rohkase mieltäsi", toisti hän.
Samassa tuokiossa pisti käsi ovesta sisään kirjarullan ja pani sen lattialle. Centurio huomasi pergamentin vasta sitten kun oli noussut istualtaan lähteäksensä huoneesta. Hän otti sen ylös uteliaisuudella, mutta kun ei hän osannut lukea, ojensi hän rullan Liciniukselle.
"Ehkä on se sinulle", sanoi hän vangille.
Tämä otti kirjarullan. Päällekirjoituksesta Ad Martyres (martyreille) ymmärsi hän paikalla kirjoituksen olevan aiotun hänelle. Hän myönsi centurion kysymykseen.