"En tiedä mitä se sisältää", sanoi Saturninus, "mutta toivon sen antavan sinulle lohdutusta."
Hän lähti huoneesta.
Licinius alkoi lukea.
"Niiden ruumiillisten ravintoaineiden kanssa, jotka äiti kirkko on varoistansa lähettänyt teille, ylistetyt marttyrit, ja joita myöskin yksityiset veljet kykynsä mukaan ovat lähettäneet teille, ottakaa myös henkenne vahvistukseksi hiukan minultakin. Sillä se ei ole hyvä, että ruumis saa ravintoa ja henki kärsii nälkää. Minä en tosin ole semmoinen, joka olisin kelvollinen teitä vahvistamaan. Mutta eivät mainioita miekkailijoitakaan ilahuta eikä kiihota ainoastaan asiaa tuntevain suostumushuudot, vaan myöskin tuntemattomain.
"Pitäkää te, siunatut, itseänne sellaisina, jotka olette pelastetut maailmasta ja saaneet turvapaikan. Sillä tämä maailma on vankeus, joka kätkee suurempaa pimeyttä ja kuormittaa raskaammilla kahleilla kuin se vankeus, johon te olette viedyt. Tosin on myös pimeys teidänkin ympärillänne, mutta te olette valkeus. Kahleita kannatte te, mutta Jumalan edessä olette vapaat. Myrkytetty on se ilma, jota hengitätte, mutta itse olette suloinen hyvä haju Herran edessä. Tuomarit odottavat teitä, mutta te olette kerran näitä tuomareita tuomitsevat.
"Jospa te siunatut oletattekin vankeuden olevan kristityille vaivan sijan, niin kutsuttiinkinhan me jo sotijoiksi Jumalan sotaväkeen, kun teimme kasteessa lupauksen. Mutta kellään sotamiehellä ei sodassa ole mukava olo. Hän ei lähde tappeluun tuvasta, vaan sotaleiristä, jossa hänellä on kaikellaista vaivaa ja vaikeutta kärsittävänä. Pitäkää te, siunatut, siis kaikkea, mikä teille on kovaa, sielunvoimienne harjoituksena. Silloin kilvoittelette hyvän kilvoituksen, jossa elävä Jumala on tuomarina, pyhä henki johdattajana ja ijankaikkinen elämä voitonpalkintona. Mestarinne Jesus Kristus, joka on voidellut teidät hengellä ja vienyt teidät tähän taisteluun, harjoittakoon teitä ennen sen alkamista lujempaan kärsivällisyyteen, jotta hänen voimansa sitä enemmän vahvistuisi teissä. Sillä myöskin maailmallisia taistelijoita harjoitetaan ankarampaan elantotapaan, jotta heidän voimansa lisääntyisivät. Ja mitä enemmän he karaistuvat sitä varmempi toivo on heillä voitosta. Tämän kaiken tekevät he, taistellaksensa itselleen, niinkuin apostoli sanoo, katoovaisen kruunun. Mutta me, jotka toivomme katoomatonta, tahdomme siis pitää vankeutta harjoituspaikkana, josta me, valmistuneina kaikkiin ponnistuksiin, voimme astua taistelukentälle.
"Ja jospa olette kadottaneet myös jonkun elämänriemunkin, niin onhan se edullinen kauppa, jossa vähän menettämällä voittaa paljon. Vertailkaamme kuitenkin maailman elämää vankeuden elämään nähdäksemme eiköhän vankeudessa henki voita enemmän kuin liha menettää. Vankeudessa et näe mitään epäjumalaa etkä ole pakotettu ottamaan osaa pakanain juhlihin. Siellä olet vapaana maailman harmeista ja kiusauksista jopa vaivoistakin. Vankeus on kristityille, mikä korpi oli profeetoille.
"Herra oleksi usein yksinäisyydessä voidaksensa vapaammin rukoilla.
Ajatelkaamme pois nimi 'vankeus' ja sen sijaan pannuksi 'yksinäisyys'.
Vaikka ruumis siellä onkin suljettuna ja liha vangittuna, on hengelle
kaikki kuitenkin altisna.
"Vaella siis hengessä, älä siimekkäissä huvipuistoissa, äläkä pitkissä pylväskäytävissä, vaan sillä tiellä, joka vie Jumalan tykö. Jos huvittelet siellä, niin et ole vankeudessa. Ruumis ei tunne kahleita, kun sielu on taivaassa. Siellä, siellä on sydämmesi, kussa tavarasikin. Olkoon sydämmemme siis siellä, jossa tahdomme tavarammekin olemaan, taivaassa!"
Licinius luki tämän, ja lohduttavat sanat tuntemattomalta, joka puhui hänen kanssansa, niinkuin rohkealle ystävälle puhutaan, vaikuttivat hyvää tekevästi häneen. Hän ei voinut olla kirjoitusta loppuun lukematta, vaikka kävikin se työlääksi hänen silmillensä. Sitten pani hän jälleen pitkäkseen vuoteellensa ja mietti lukemaansa.