Ihmeellinen levollisuus tuli hänen sydämmeensä.
"Minua vaivaa hirmuisesti", sanoi hän, "eikä ainoastaan tämä nykyinen, vaan myöskin entinen elämä. Niin, vielä pahemmin entinen. Mutta eikö velkani ole paljoa suurempi kuin kärsimiseni? Mitä olenkin onneton tehnyt sokeudessani!"
Hän huokasi raskaasti ja peitti kasvonsa päänalustaansa.
Silloin narahti ovi hiljaa. Kunnianarvoisen näköinen ukko tuli sisään ja astui hänen vuoteensa tykö.
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän puoliääneensä.
Licinius kääntyi ja katsoa tuijotti vieraasen.
"Kuka olet?"
"Sanansaattaja häneltä, joka sanoo: 'Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa, sen paimenen palvelija, joka etsii ylös kadonnutta, sitoo haavoitettua ja odottelee heikkoa", vastasi ukko. "Ja minä olen tullut virvoittamaan sinua hänen sanallansa ja hänen lohdutuksellansa."
"Ja mistä tulet? Ja mikä on nimesi?"
"Tulen murheellisten veljieni tyköä. Vanhempani kutsuivat minua Probukseksi; mutta itse kutsun minä itseäni Parakletiksi, sentähden että Herra on antanut minulle armonsa voida lohduttaa monta. Missä kärsimys on, siellä on minun kotoni. Lohdutusta tarvitsevaiset ovat minun lapsiani."