Hän vaikeni hetkiseksi. Kun ei Licinius mitään vastannut, jatkoi hän:
"Tieni toi minut tänne Sardiniaan, jossa moni veljistäni kärsii Kristuksen nimen tähden. Täällä kuulin myöskin puhuttavan sinusta ja raskaasta kärsimisestäsi. Sentähden tulin tykösi ja seison edessäsi, mutta en ensimmäistä kertaa. Tunsin sinut jo silloin ulkomuodolta, kun vielä vaelsit sillä tiellä, jota maailman lapset vaeltavat. Leirissä Ancyran luona Aasiassa olin usein läheisyydessäsi, kun salaisesti vahvistin niitä veljiä, jotka palvelivat sinun väessäsi. Nyt olen velvollinen vahvistamaan häntä, jonka viittausta ennen tuhannet tottelivat."
Licinius huokasi raskaasti.
"Taivas siunatkoon sinua", sanoi hän liikutettuna ja ojensi kätensä ukolle. "Sinä näet minussa väsyneen ja raskautetun. Oi, jos voisit antaa virvoitusta!"
"Poikani", vastasi ukko ja istuutui vangin vuoteen viereen, "avaa sydämmesi minulle ja sano mikä sinua painaa; onko se tämän maailman kärsiminen, joka on mitätön, vai sielun murhe ja suru."
Hän kallisti korvansa sairaan puoleen.
"Saat tietää kaikki", vastasi tämä. "Olen jo kauan ikävöinnyt saada laskea kärsimiseni ja vaivani ystävän ja veljen syliin, jotta hänen lohdutus-sanansa keventäisivät kuormani."
Ja hiljaisella äänellä alkoi Licinius avata sydäntänsä vanhukselle.
* * * * *
Tunnin aika oli kulunut, kun Licinius raukealla äänellä sanoi: