Pako.
Yön hiljaisuus vallitsi Cedrus-laaksossa. Kuu paistoi lautamajoille; seinien raoista tunkeutui sen valo niiden sisälle ja leikitteli siellä makaavien miesten huolen rypistämillä kasvoilla. Moni heistä kavahti ylös unissaan ja antoi käskyn, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut ympärillään ne orjat, joita hän aikoinaan komensi. Toinen mainitsi kaiholla vaimonsa nimeä — legionasotamiehen karkea käsi pudisti hänet valveelle ja käski hänen olla vaiti. Kolmas nauroi — päivän kuluessa olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen poskiansa pitkin.
Vahdit kävelivät edestakaisin lyhyt kaksiteräinen miekka kädessä. Sydänyö oli tullut; silloin astui kaksi miestä, molemmat täydessä varustuksessa, ulos centurion asunnosta. He menivät hitaasti sitä katua kohti, joka kulki joen kanssa samaa suuntaa, ja sille päästyänsä lähtivät he sitä myöten kulkemaan itäiseen suuntaan. He astuivat verkalleen eteenpäin, ikäänkuin huvittelijat, mutta eivät vaihtaneet sanaakaan.
Noin neljännestunnin kuluttua pysähtyi heistä toinen ja antoi seuralaisellensa merkin myöskin seisattua. He katselivat varovasti ympärilleen, poikkesivat sitten kadulta vasempaan ja kiipesivät ripeästi kukkulata ylöspäin, joka rajoitti laaksoa pohjoispuolella. Päästyänsä ylös, katosivat he vuorentasangon reunassa olevaan matalaan viidakkoon.
"Kiitos jumalille", sanoi hiljaa toinen heistä ja pyyhki hien otsaltaan. "Vaikeimmasta on onnellisesti päästy. Mutta tiesinhän minä, että, kun Valerius on vahdissa, voi koko leiri lähteä matkaansa."
Toinen puristi hänen kättänsä.
"Älä minua kiitä", vastasi tämä, "mitä minä teen, teen mielelläni.
Kunhan vaan onnistuisi."
He astuivat edelleen. Kiertelevää tietä kulkivat he ensin viidakon läpi ja tulivat alastomalle nummelle; nyt saattoi selvästi tuntea Liciniuksen ja Saturninuksen kuunvalossa.
He astuivat äänettöminä eteenpäin tunnin aikaa. Sitten seisattui
Licinius uupuneena metsikön alkaessa.
"Rohkeutta, rohkeutta", sanoi hänen seuralaisensa, "me olemme kohta tarkoituksemme perillä."