"Salli minun ainoastaan levätä hetkinen", pyysi Licinius.
Hän nojautui puunrunkoa vasten.
"Ei ihme", lausui centurio, "että tunnet uupumusta. Minä olen jo hiljakseen nuhdellut itseäni, ett'en jättänyt tuumamme toimeenpanemista kunnes sinä taas olisit tullut oikein voimiisi. Mutta koska tähän asti olet pysynyt niin urhoollisena, toivon sinun jaksavan kulkea myöskin loppumatkan."
"Kyllä kai", vakuutti Licinius.
"Kohta tulevat poskesi jälleen vereviksi ja punaisiksi", jatkoi vanhus, "samoin kuin sinulla oli kun ensi kerran näin sinut Bytsantiumissa."
Licinius veti suunsa nauruun.
"Tunsitko Calpurniusta Kartagossa?" kysyi hän.
"Kyllä, ja myöskin Marcellan ja Julian. Kuinka usein näin heidän kulkevan kasarmin ohitse, ja joll'en erehdy, myös välistä sinunkin seurassasi."
Licinius punastui.
"Tule, astukaamme edelleen", sanoi hän; "minä olen levännyt kyllikseni."