Hetken aikaa kulkivat he ruokamänty-metsikköä, joka kasvoi vuoren rinteellä, sitten alkoi metsä harveta. Sekava kohina rupesi kuulumaan, ja puiden välistä kiilui valoisa lakeus.
"Meri", virkkoi Saturninus ja Licinius toisti riemuiten saman sanan.
Jonkun matkan päässä rupesi haamottamaan maja lakeudelta. Saturninus pyysi seuralaisensa odottamaan ja meni itse majalle. Kovasti haukkuen syöksyi sieltä koira häntä vastaan.
Paikalla aukeni ovi ja naisihminen, tulisoitto kädessä, tuli näkyviin.
"Minä se olen, Romula", huusi centurio.
"Ai, Saturninus", vastasi selvä ääni. "Viimeinkin! Me olemme odottaneet kauvan!"
Nainen meni sitten ripeästi suoraan centurion tykö ja he vaihtoivat keskenään pikimältään muutamia sanoja. Sitten viittasi Saturninus seuralaistansa tulemaan likemmäksi.
"Katso, Romula", sanoi hän, "tässä on Licinius, hyvä herrani."
"Ja tässä", lisäsi hän kääntyneenä Liciniukseen, "on Romula, ystäväni
Stentuksen kasvattitytär."
Nuori tyttö tervehti kainosti.