Vieraat söivät illallisen hyvällä halulla. Liciniuskin tuli lystillisemmälle mielelle. Ilo onnellisesta pelastumisesta pani hänet unhottamaan kaiken kärsimyksen ja kaikki huolet, jotka vielä painoivat häntä.
"Meidän Heebemme menestykseksi!" huudahti hän. "Romulan onneksi!"
Punastuen painoi nuori tyttö päänsä alas ja loi silmänsä maahan.
"Kuusi kertaa", jatkoi Licinius, "tyhjennän minä sinun ja myötäkäymisesi maljan."
"Ja minä", sanoi neitsy tarttuen pikariin, "juon vieraamme matkan onneksi. Tulkoot hänelle onnellisemmat päivät kuin nämät nykyiset ovat!"
Hän kosketti pikarin laitaa vähän huulillansa.
Ihmetellen katsoi Licinius häneen. Liciniuksesta tuntui käsittämättömältä tavata näin jaloa näkyä tässä majassa. Hän muisti Saturninuksen lausuneen, että tyttö oli Stentuksen kasvattitytär ja sanoi itseksensä: "Tämän alla piilee joku salaisuus."
Rukoilemisen päätyttyä nousivat Stentus ja centurio pöydästä ja istuutuivat puutuolille oven viereen neuvottelemaan rauhassa miten pakoa edelleen jatkettaisiin.
Myöskin Romula nousi korjaamaan pöydältä pois astioita. Licinius puhui sill'aikaa muutaman leikillisen sanan hänen kanssansa.
"En todellakaan ihmettelisi", virkkoi hän, "jos Amphitrite eräänä päivänä tulisi tänne vaatimaan takaisin pakenevaa nereideä."