"Mutta minäpä en seuraisikaan häntä", sanoi Romula nauraen, "en ainakaan nyt."
"Tahtoisitko sen sitten tehdä toisen kerran?"
"Toisinansa kyllä", vastasi nuori tyttö surullisella äänellä. "Täällä on niin yksinäistä ja —"
Hän vaikeni. Molemmat miehet olivat tulleet heidän luoksensa,
"Markus Licinius", sanoi Saturninus surkumielisellä äänellä, "nyt on hetki tullut, jolloin minun täytyy jättää sinut. Valitan sitä, ett'en pitempään voi olla sinulle avuksi. Mutta kelpo ystäväni täällä tulee saattamaan sinua edelleen — Aenariaan, jos niin tahdot. Tämä saari ei ole kaukana Puteolista, ja siellä on kevyinen haaksi, joka vie sinut Kreikkaan. Mutta joudu lähtemään pois Sardiniasta."
Hän ojensi kätensä Liciniukselle. Tämä sulki liikutettuna syliinsä hänet.
"Hyvä Saturninus", sanoi hän, "kuinka voin osottaa sinulle kiitollisuuttani? Olen ainoastaan onneton pakolais-raukka."
"Älä tee levottomaksi vanhan miehen mieltä, masentaissasi minua semmoisilla sanoilla", virkkoi hän. "Enkö ole tuhatkertaisesi sinulle velvollinen? Unhottaisinko mitä olet tehnyt minulle kahdessa maanosassa? Minä nostan käteni jumalien puoleen, että he siunaisivat sinua ja antaisivat sinulle onnea. Voi hyvin, Marcus Licinius, voikaa hyvin, Romula ja Stentus."
Hän lähti kiiruusti huoneesta.
"Suokoot jumalat hänelle onnea kotomatkallansa", sanoi Stentus; "hän on vaarallisissa suhteissa."