"Se riippuu siitä, kuinka innokkaasti minua hoidat", virkkoi Licinius leikillä.
"Niin on minunkin ajatukseni", lausui Stentus, "ja ett'emme missään suhteessa olisi huolimattomat hoidossamme, emme pitempään tahdo estää vieraaltamme yörauhaa."
"Yörauhaako, sanot sinä, Stentus?" kysyi Licinius. "Koittaahan jo päivä."
Vanhus katsahti ulos ikkunasta.
"Sinä olet oikeassa, aamu kajastaa jo mereen. Joudu siis käymään levolle", vastasi Stentus ja avasi pienen pimeän kamarin oven.
"Kiitoksia paljo. Huomaan nyt, että olen tullut vanhaksi, heikoksi mieheksi vuorikaivostyössä", sanoi Licinius ja noudatti kernaasti kalastajan kehoitusta.
* * * * *
"Juhlallinen, salakähmäinen aamunkoitto!" "Siellä on hän, kultapäivä!" ilmoittavat auringon säteet maailmalle. Ainoastaan hitaasti selvenee luonto unenhorroksista. Ruumiin saaneiden uniolentojen tavoin leikittelevät pilvenmöhkäreet vielä sen kasvojen ympärillä ja taistelevat valon hohtavan sanansaattajan kanssa. Mutta taistelu on turha. Voitollisesti kulkee nuori jumala aamuauringon loistossa tiuhtihevosinensa maan yli ja riemuiten tervehtää häntä lintujen moniääninen laulu. Väsymätönnä kuohuu meri maata vastaan. Jättiläiseläimen rinnan tavoin kohoilevat ja painuilevat sen aallot.
Rannalla on purjevenhe puoleksi ylösvedettynä. Mies on laittamassa sen purjeita järjestykseen. Tarkasti koettelee hän sen jokaista köyttä, jokaista solmua. Myöskin purren kylkiä koettelee hän siten, että kuuntelee ja taas kolahuttaa niihin raskaasti vasaralla sekä lyöpi sinne tänne kiinni puupiirron.
Kiiruin askelin lähestyi häntä nyt nuori tyttö. Aamutuuli leikitteli hänen valkoisen tunikansa laskoksessa ja heilutteli hänen palmikoittuja kevyisiä kiharoitansa. Mies veneessä ei huomannut häntä, ennenkuin hän seisoi hänen vieressänsä ja lausui hänen nimensä.