"Mikä nyt on, Romula", kysyi hän ja kääntyi tyttöön päin.
"Minä tulen katsomaan, kuinka pitkälle olet ennättänyt työssäsi. Vieraamme makaa vielä. Onko pursi kylliksi vahva kestämään myös pitkälläkin matkalla?"
Vanhus naurahti.
"Sillä veneellä voin mennä Ateenaan. Se olisi raivoisa merenhyöky, joka musertaisi sen laidat."
"Eikö totta, että saan tulla mukananne?"
"Totta kai. En voi jättää sinua yksinäsi. Huonoja ihmisiä voisi nousta täällä maalle ja —"
"Kas tuossa on vieraamme", keskeytti Romula.
Licinius oli tullut ulos tuvasta ja käänsi askeleensa vastakkaiseen suuntaan, läheiseen metsikköön, huomaamatta Stentusta ja Romulaa. Hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa miettiä likeisintä vastaisuuttansa ja elämäntuumiansa ylimalkaan.
"Hän aikoo mennä metsään", sanoi Romula. "Sill'aikaa pitää valmistaa aamiainen."
Romula palasi pikaisesti tupaan. Heti oli hän saanut järjestykseen yksinkertaisen aterian ja katsoi nyt sinne päin, jonne Licinius oli mennyt.