"Huudanko häntä?" ajatteli hän itseksensä.
"En tiedä onko se sopivaa, mutta tahdon kuitenkin tehdä sen."
Hän lähti menemään metsään päin. Kohta keksikin hän sen, jota haki. Licinius istui kaatuneella puunrungolla ja katsoi miettiväisesti eteensä, tukein käsillään päätänsä.
Hän peljästyi nähdessään Liciniuksen istuvan niin, ja oli hämillään kuinka hän tekisi. Samassa tuokiossa nosti Licinius päätänsä.
"Kas, Romula", sanoi hän ystävällisesti ja nousi seisoalleen. "Tein väärin, kun pujahdin pois. Mutta suothan sinä sen anteeksi?"
Romula loi punastuneena silmänsä maahan.
"Minä pelkäsin sinulla olevan nälän", sanoi hän hämillään. "Sentähden tulin etsimään sinua. Aamiainen odottaa sinua."
"Noudatan kernaasti kutsuasi", vastasi Licinius ja lähti hänen kanssansa menemään takaisin.
He astuivat äänettöminä hetkisen rinnatusten.
"Romula", alotti ensin Licinius, "ethän sinä ole tämän maan lapsia?"