"Tahdon sanoa Stentukselle, että teemme pienen veneretken tänään, ja aaltojen hiljaa heijaillessa meitä pitää sinun lukea se kirjoitus minulle."
He olivat ennättäneet tuvalle. Myöskin Stentus tuli kohta ja näytti olevansa taipuvainen suostumaan niihin ehtoihin, jotka hänen "filiolansa" (pikku tyttärensä), joten hän kutsui Romulaa, oli esittänyt.
"Mutta meidän pitää odottaa puoleenpäivään", lisäsi hän, "sillä silloin rupeaa käymään kunnon leyhkä."
Kahdeksas Luku.
Aenariaan.
Niinkuin Stentus oli ennustanut, rupesi puolenpäivän aikaan navakasti tuulemaan. Ripeästi astuivat vanha kalastaja ja hänen seuralaisensa veneesen. Romula ja Licinius olivat jo sijoittuneet paikoillensa, kun ukon mieleen tuli ajatus ottaa mukaan kalaverkon. Niin joutuin, kuin hänen ikäisensä voi, kiiruhti hän takaisin tupaan. Hän astui juuri sisään ovesta, kun Romula kirkasi kovasti ja vaipui voimatonna alas.
"Mikä nyt on?" kysyi Licinius peljästyneenä ja koetti tukea häntä.
Mutta samassa tuokiossa sai hän jälleen takaisin voimansa ja mielenmalttinsa. Hän osotti metsänreunaan.
"Sotamiehiä — me olemme hukassa!" huudahti hän.
Metsän pimeydestä oli useita ratsasmiehiä tullut näkyviin. He seisahtuivat hetkiseksi katselemaan ympärillensä. Sitten ratsastivat he neliä veneen luokse.