"Taivas tahtoo minulle turmiota", huokasi Licinius ja vaipui teljalle.
"Tahdon siis kärsiväisesti kärsiä vaikeimmankin."
"Rohkeutta", virkkoi Romula luottamuksellisella äänellä ja oikaisi ylpeästi itsensä suorana ylös. Hän seisoi siinä säteilevin silmin ja punottavin poskin — kokonaan toisenlaisena kuin ennen. Heikosta tytöstä oli yht'äkkiä tullut uskalijas sankaritar. "Jos jumalat antavat sinut nyt alttiiksi", sanoi hän rohkeasti, "tahdon minä sinut pelastaa."
Voimakkaalla kädellä tarttui hän airoon ja sysäsi veneen rannasta sellaisella vauhdilla, että se töytäsi pitkälle ulos maasta. Sitten tutki hän mistä tuuli kävi ja järjesti pikaisesti purjeet. Pursi kiiti kevyisesti pitkin vettä.
"Me olemme pelastuneet", sanoi hän seuralaisellensa, joka vielä istui ikäänkuin halvattuna. "Kuuletko, pelastuneet?"
Nyt nousi Licinius seisoalleen. Mutta hänen kielensä oli ikäänkuin sidottuna eikä hän voinut kiittääkään tyttöä kuin äänettömällä silmäyksellä.
Ratsasmiehet pysähtyivät rannalle ja huusivat poiskiitäville, mutta nämät eivät saaneet selvää yhdestäkään sanasta, mitä he sanoivat. Yksi heistä otti kiinni Steniuksesta, joka samassa tuokiossa palasi verkkonsa kanssa. Sitten meni koko joukko majaan. Mitä sen jälkeen tapahtui, ei voinut erottaa veneestä, sillä he olivat jo tulleet pitkän matkan päähän. Mutta Romula ja Licinius katsoa tuijottivat vielä kauan äänettöminä maalle päin.
Licinius katkasi ensin äänettömyyden.
"Mihin, Romula?" kysyi hän nöyrästi.
Tyttö näytti itään päin.
"Aenariaan. Mitä Stentus lupasi, täyttää Romula."