"Mekö uskaltaisimme yksinämme aavalle merelle? Tyttö, etkö koskaan ole nähnyt aaltojen raivoavan ja kohoilevan vesivuorina?"
Romula naurahti.
"Missä aallot raivoavat ja särkyilevät kallioita vasten, siellä olen aina kaikkein mieluisimmin oleskellut", sanoi hän. "Aallot ovat minun tuttuja leikkisisariani — minäkö pelkäisin niitä?"
Hän veti tiukemmalle purjenuoraa ja käänsi peräsintä. Nopeasti kuin nuoli kiiti oivallinen pursi yli aaltojen. Sardinian rannikko katosi heidän näköpiiristänsä, eikä niin pitkälle kuin silmä kantoi ollut muuta nähtävänä kuin taivas ja aaltoileva meren pinta. Licinius silmäili seuralaistansa ihmetellen. Lapsellisesti ilokkaasta, lapsellisesti ujosta tytöstä oli tullut vakainen, kunnioitusta herättävä, luja nainen. Hänen hennot, valkoiset kätensä pitivät tukevasti kiinni paksuista köysistä ja kovasta peräsintangosta.
Kaksi tuntia oli kulunut. Nyt sitoi Romula kiinni peräsimen, otti esiin kirjarullan vaatteensa laskoksesta ja sanoi vienolla äänellä:
"Sinä lupasit lukea minulle, mitä äitivainajani on kirjoittanut tähän. Lieneeköhän sopivampaa aikaa siksi kuin nämät vakaiset runsaskohtaloiset hetket?"
Licinius nyökäytti äänetönnä päätään ja tarttui rullaan.
"Kreikankielellä kirjoitettu", jupisi hän. "Ymmärräthän kreikkaa?"
Tyttö myönsi hänen kysymykseensä.
"No kuule sitten, mitä näissä lehdissä on."