Hän luki:
"Miten sydäntäni kirvelee kun ajattelen näitä päiviä! Onkohan minulla voimaa kirjoittaa noita peljättäviä tapauksia piirteestä piirteesen. Pelkään käteni kieltävän palveluksensa minulta, ja kuitenkin täytyy minun se tehdä. Minä en tahdo pitää tyttäreltäni salassa tätä perintöä. Hän on näistä riveistä oppiva enemmän kuin monivuotisesta elämänkokemuksesta. — — Ihana Korintto! Useain muiden sodassa vangittujen orjaraukkain kanssa tulin tähän kaupunkiin, mutta unhotin kahleeni ja surullisen kohtaloni, kun näin sen päilyilevän meren, sen ylpeät palatsit, sen marmoritemppelit; minä riemastuin sen loistosta kuin lapsi — ja olinkinhan myös ainoastaan lapsi, vasta kuusitoistavuotias.
"Minut myötiin rikkaalle Archiaalle. Minä miellytin häntä; hän pani kätensä olkapäälleni ja sanoi: 'Olen ostanut sinut; sinä saat hyvän isännän.' Minä uskoin sen ja rohkeasti astuin minä marmoripylvästen välitse hänen palatsiinsa. Joukko palvelijoita otti meitä vastaan; ne olivat minun kumppalejani. Archias jätti minut heidän joukkoonsa ja katosi huoneen sisustaan."
"'Mikä on nimesi?' kysyi eräs. — 'Lydia.' — 'Oivallisesti', ja joku alkoi laulaa muutamia värsyjä, joissa nimi Lydia esiytyi. Toiset nauroivat. Se loukkasi minua kovin ja kyyneleet tulivat silmiini. Silloin tuli pitkä, solakka nuorukainen. Hän oli kuullut värsyt ja huomannut minun suruni. 'Hävetkää', sanoi hän kääntyneenä orjihin, 'kiusaamasta lapsiraukkaa irstaalla leikillänne'. 'Tule', sanoi hän sitten minulle; 'minä vien sinut Anthusan tykö!' Minä seurasin häntä kernaasti. Hänellä oli päällänsä valkoinen, kultareunuksinen silkkitoga. Hänen pitkät hiuksensa riippuivat hänen hartioillaan. Hän seisattui erään oven eteen ja huusi: 'Anthusa!' Vanha ämmä tuli ulos. 'Minä tuon tässä sinulle nuoren tytön. Pidä hoidossasi hänet.' Vanhus nyökäytti päätänsä, ja nuorukainen meni pois katsomatta minuun. Vanhus otti minut ystävällisesti vastaan. 'Sinä voit pitää itseäsi onnellisena, lapsi', sanoi hän, 'että olet tullut Archiaan huoneesen.'
"'Kuka oli tämä nuorukainen', kysyin minä, ollessani yksin ämmän kanssa.
"'Kukas muu kuin meidän Philemon, Archiaan poika. Hän on hyvä herra, jolta voi saada kaikkea. Vanha herra on ankarampi, ja on hänellä omituisuuksensa.' Minä asuin yhdessä Anthusan kanssa, ja hän alkoi pitää minusta yhä enemmän ja enemmän, kun minä kaikella uutteruudella koetin auttaa häntä työssänsä. Ylimalkaan oli minulla kuitenkin kyllältä aikaa ja sentähden ikävystyin välistä. Minä valitin siitä Anthusalle. Hän mietti mitä olin sanonut ja kysyi minulta eräänä päivänä, tahdoinko oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Minä löin käteni yhteen ihastuksesta. Ei sentähden, että minulla oli niin suuri tiedonhalu, vaan sentähden, että uteliaisuudessani tahdoin tulla tuntemaan, mitä kirjoittaminen ja lukeminen oikeastaan oli. Seuraavana päivänä tuli vanha mies, jonka piti antaman minulle opetusta. Minä opin kohta kirjoittamaan ja lukemaan, ja sitten piti minun myöskin oppia filosofiaa. Niin ehdotti opettajani, ja Anthusa oli hänen kanssansa yhtä mieltä. Mutta ennenkuin opetus siinä alkoi, vannotti ukko minua juhlallisesti, pitämään ja säilyttämään salaisuutena kaikki, mitä hän minulle opetti, kunnes opetus oli päättynyt. Minä lupasin sen. Kun kolme kuukautta oli kulunut, sanoi hän minulle täytyvänsä lopettaa opetuksen, sillä hänen piti lähteä Korinttoon. Mutta ennenkuin hän jätti minut, tahtoi hän vielä panna minulle yhden kysymyksen. Se kysymys oli: 'Uskotko mitä olen sanonut sinulle? Uskotko Herraan Jesukseen Kristukseen?' ja minä vastasin ääneeni ja iloisesti: 'Uskon, minä uskon Herraan Jesukseen Kristukseen.' Muutama päivä sen jälkeen vei hän minut kunnianarvoisen ukon tykö, joka kysyi minulta, pysyinkö tunnustuksessani, ja kun minä vastasin pysyväni, kutsui hän siihen muutamia naisia, jotka veivät minut erääsen toiseen huoneesen, ja siellä kastettiin minut. Minä olin nyt kristitty.
"Anthusa tiesi kaiken tämän ennenkuin se tapahtuikaan, ja koki minua estellä. Mutta kun sanoin hänelle, ett'ei mikään voinut estää minua kristityksi tulemasta, antoi hän siihen myönnytyksensä. Kuitenkaan ei hän sallinut minun käydä kristityiden kokouksissa, sillä hän pelkäsi Archiaan saavan tietää sen ja vihastuvan minuun.
"Pääsijäispäivänä en kuitenkaan antanut estää itseäni. Menin kokoukseen, joka oli minulle melkein tuntematon. Sittenkuin esimies oli pitänyt puheen ja lukenut rukouksen, meni hän pöydän luokse, jolla oli leipää ja viinaa, ja siunasi ne juhlallisilla sanoilla. Sitten ottivat miehet — niitä sanottiin diakoneiksi — viinalla täytetyt astiat ja siunatut leivät ja antoivat ne läsnäolijoille. Yksi diakoneista näytti minusta Philemonilta. Levottomasti loin silmäni häneen. Minä tunsin paikalla hänet ja menin piiloon toisten joukkoon, jott'ei hän saisi nähdä minua. Mutta kun diakonit rupesivat jakamaan leipää ja viinaa läsnäolijoille, huomasin kauhistuksekseni hänen lähestyvän sitä väkiryhmää, jossa minä olin. Sydämmeni alkoi sykkiä hänen lähetessään. Minä loin silmäni maahan. Mutta kun hän lausui sanat: 'Tämä on Kristuksen ruumis', täytyi minun nostaa kasvoni ja sanoa amen. Nyt tunsi hän minut. Minä näin selvästi, kuinka hän hämmästyi nähdessään minut täällä. Mutta hän ei sanonut minulle yhtään sanaa. Kotiin tultuani ilmoitin Anthusalle, mitä oli tapahtunut. Hän nauroi vaan ja sanoi: 'Olen kauan tietänyt, että Philemon on kristitty."
"Miten minä tunsin itseni ylpeäksi ja rohkeaksi tämän pääsiäisjuhlan jälkeen.
"Eräänä päivänä, kun Anthusa oli mennyt ulos, ja minä, surullisena ja kotoni muistoihin vaipuneena, seisoin nojautuneena ovenpieltä vasten, tuli Philemon äkkiä sisään. 'Chaire' (terve), lausui hän ja ojensi minulle kätensä. Minä tunsin itseni kovin punastuvan.