"'Minulla on ollut ilo siitä', jatkoi hän lempeällä äänellä, 'että näin sinut veljieni joukossa. Mutta sano minulle, mikä on vienyt sinut pelastukseen!'
"Minä kerroin hänelle kaikki. Hän naurahti, kun olin lopettanut. 'Olkoon päätöksesi sinulle siunaukseksi', sanoi hän. Hän ojensi minulle kätensä ja silmäili minua. Hänen silmänsä olivat kauan minussa. Minä en tohtinut katsoa ylös. Sitten meni hän pikaisesti pois. Tästä kohtauksesta on elämäni suurin onni sekä onnettomuus johtunut.
"Tuskin kului nyt yhtä päivää, ett'ei Philemon käynyt meidän luonamme. Minä tiesin ketä hänen terveisillä käyntinsä tarkoitti, ja kun hänen uskolliset, mustat silmänsä katsoivat minuun, tunsin minä itseni onnelliseksi ja ylpeäksi.
"Niin kului monta viikkoa. Pääsiäisjuhla tuli taaskin, ja minä menin veljien kokoukseen. Myöskin Philemon oli siellä, mutta tällä kerralla jakoi hän viinaa ja leipää toiselle ryhmälle, eikä sille, jossa minä seisoin. Meidän silmäyksemme kohtasivat toisiaan vaan pikimmältään. Sillä me tiesimme kumpikin, ett'ei meidän sopinut tulla maailmallisissa ajatuksissa Herran huoneesen ja Herran pöytään.
"Jumalanpalveluksen loputtua seurasi hän minua kotiin ja silloin kysyi hän minulta, tahdoinko Jumalan ja ihmisten edessä tulla hänen omaksensa, ja minä, hyljätty ja turvaton, uskoin ilolla kohtaloni hänen ja tulevaisuuden haltuun."
"Mutta kohta alkoivat synkät aavistukset tehdä minulle levottomuutta ja estää minua nauttimasta sitä onnea, jonka toivoin saavani. Minä turvauduin uskontoon, ja luin ahkerasti hartauskirjaa, jonka Philemon oli antanut minulle. Seuraavat sanat olivat erittäinkin lohdutuksenani: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan.
"Eräänä päivänä, kun luin niitä sanoja, aukeni äkkiä ovi ja Archiaan orjien päällysmies astui sisään. Hän käski kovalla, melkein uhkaavalla äänellä minun seurata häntä, ja kun minä epäröivästi ja kysyvännäköisesti katsoin Anthusaan, otti hän minua niin kovasti kädestä kiinni, että minun täytyi huutaa. Sitten vei hän minut pihan yli ja ulos kadulle. Matkavaunut seisoivat siellä valmiina. Minun täytyi nousta niihin. Hän istuutui viereeni. Hevoset lähtivät liikkeelle, ja me kuljimme nopeasti pois.
"Minä kysyin häneltä nyyhkien, mihin hän aikoi viedä minut.
"'Ensin Ateenaan. Mihin sitten, en tiedä', oli hänen tunteeton vastauksensa.
"Minä kiertelin käsiäni epätoivossa. 'Pelasta minut, Philemon!' huusi sieluni. Silloin tuli päähäni yhtäkkiä se ajatus, että kärsin hänen tähtensä, että tahdottiin erottaa minut hänestä. Tämä ajatus muuttui yhä enemmin ja enemmin visseydeksi minussa, ja tästä visseydestä voin saada lepoa ja tyytyväisyyttä. Olin varma siitä, että, jos niin oli laita, Philemon ei laiminlöisi mitään keinoa, saadakseen kohtaloni lievitetyksi ja minut vapautetuksi. Ja hiljaa kuuluivat minulle psalmistan sanat: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan.