Konsuli Ebbesen vaikeni. Hän vain odotti sitä, jota oli mahdoton välttää — sitä kauheata, iskua.
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Torkildsen samalla hiljaisella, kummallisella, äänellään.
— Teillä on monta paperia pankissamme tällä haavaa, herra konsuli.
— Liianko monta? Niinkö teistä tuntuu?
— Sitä en voi sanoa, se jää teidän tehtäväksenne, vaikka luulen, että olisi parempi kummallekin, jos niitä olisi hieman vähemmän. Mutta sehän on, kuten sanottu, teidän asianne — ja nyt hiljensi hän vielä äänensä, niin että se kuului miltei kuiskaamiselta — mutta siellä on eräs paperi, yksi ainoa, erikoinen paperi, jonka pyydän teitä lunastamaan.
— Mitä paperia tarkoitatte?
— Sen tiedätte itse parhaiten, herra konsuli. Ja minä pyydän teitä miltei rukoillen, herra konsuli Ebbesen, lunastamaan sen niin pian kuin mahdollista.
— No, saanen sanoa — virkkoi konsuli ratketen pitkään, käheään nauruun — että teette todellakin kauniin viittauksen, te, herra Torkildsen! Minusta tuntuu kuitenkin kuin pitäisi teissä oleman jonkinlainen, jos niin saan sanoa, kiitollisuuden tunne Ebbesenin liikettä kohtaan. No niin, siltä ei kuitenkaan näytä, tosiaankaan, siltä ei näytä.
Mutta silloin käänsi pankinjohtaja Torkildsea ryppyiset kasvonsa kokonaan konsuliin päin.
— Kiitollisuutta? toisti hän. — Tiedätte paremmin kuin hyvin, ettei koko maailmassa ole ihmistä, jota kohtaan tuntisin niin syvää ja pohjatonta kiitollisuutta kuin teidän kunnioitettavaa isävainajaanne ja teitä, hänen poikaansa kohtaan. Tiedän varsin hyvin enkä suinkaan sitä unohda, että teidän isänne pelasti minun isäni häpeästä ja perikadosta, kun viimeksi mainittu oli väärin käyttänyt toisen miehen nimeä. Muistan sen joka päivä ja minä muistan myös, että minun on isäänne kiittäminen koko olemassa olostani ja kaikesta mitä minulla on; kaikesta, kaikesta on minun häntä kiittäminen. Ja nyt seison teidän edessänne ja sanon teille, että ainoastaan isänne muisto on saattanut minut unohtamaan velvollisuuteni ja ne sanat, jotka isänne minulle kerran opetti. Tahdon siis odottaa vielä kolme päivää, herra konsuli! Teillä on siis niin paljon aikaa selvittääksenne koko asian. Mutta enempää en uskalla — omantuntoni takia. Herra konsuli, ette saa katsoa minuun tuolla tavalla. Herramme, joka tietää kaikki ja näkee kaikkien sydämeen, hän tietää myöskin, että tämä on elämäni raskain hetki. Ja ennenkuin lähden, tahdon vielä mainita erään asian, jotta tulisitte vakuutetuksi siitä, että puhun totta. Minulla on pieni summa rahaa, herra konsuli, ja luulen saavani lainaksi jonkun verran lisää. Kaiken asetan teidän käytettäväksenne. Paljon se ei ole, mutta ainakin puolet siitä summasta, joka tarvitaan tuon kirotun paperin poistamiseen tästä maailmasta. Herra konsuli, ottakaa vastaan tarjoukseni, minä pyydän. Katsoisin sen hyvitykseksi siitä, mitä isäni kerran on rikkonut, ja voisin katsoa maailmaa suoremmin silmiin, jos te sen minulle suvaitsette.