— Istukaa, kunnioitettava — sanoi konsuli tuimasti, vastaamatta toisen kohteliaaseen tervehdykseen. — Otaksun, että olette tullut selittämään lievimmin sanoen omituista käytöstänne. Ehkä nyt olette tullut sitä lähemmin miettineeksi vai kuinka?
— Konsuli ei pahastu — vastasi Torkildsen pitkäveteisellä, hieman laulavalla äänellä — olisin tullut tänne jo eilen illalla, mutta jumala on todistajani, konsuli, etten voinut.
— Mutta mitä tämä kaikki on hyödyttänyt? ärjäsi konsuli äkäisellä äänellä. — Jos on ollut tarkoitus herättää epäilystä liikettäni kohtaan, niin vakuutan, että se ei ole onnistuva. Ja mitään muuta syytä en todellakaan voi keksiä.
Pankinjohtaja yskäsi pari kertaa ja katsoi karsastellen konsulia pienillä, samalla kertaa pelokkailla ja viisailla silmillään.
— Eipä suinkaan — hän sanoi — kuinka saatatte luulla jotain sellaista, herra konsuli? Ei millään muotoa.
— No, sitten annamme asian unohtua. Te siis myönnätte epäilyksenne olevan perusteettoman. Minä siis lähetän heti palvelijani pankkiin nostamaan summan.
— Anteeksi, herra konsuli — vastasi Torkildsen ja nousi seisomaan, ja nyt ilmestyi hänen pieniin, viisaisiin silmiinsä ankara, urkkiva katse — ei käy sentään vielä lähettäminen. Minulla olisi sitä ennen teille jotain puhuttavaa, herra konsuli.
— Todellakin? — vastasi Ebbesen kylmästi ja hieman ivallisesti — Teillä on siis sittenkin jotain sanomista?
— Te ette saa puhua minulle tuolla ivallisella äänellä — vastasi pankinjohtaja tyynesti: — Tehtäväni on hyvin vastenmielinen. Antaisin monta vuotta elämästäni päästäkseni tästä hetkestä. Mutta nyt en enää voi vaieta. En voi, herra konsuli, omantuntoni takia. Ja minä olen nyt kerran kaikkiaan ottanut elämäni tehtäväksi täyttää velvollisuuteni. Kerran sanoi isävainajanne, ja niitä sanoja en unohda, vaikka eläisin sata vuotta: «Tehkää velvollisuutenne, vaikka kysymyksessä olisi oman isänne onni», sanoi hän.
Viimeiset sanat lausui hän miltei kuiskaamalla, ja hänen suupielensä vavahtivat mainitessaan Ebbesenin isästä.