— Uskokaa, minun oli vielä hauskempi tavata teidät ja kuulla, että olette vielä niinkuin olitte ennen. Olen siitä sanomattoman iloinen siitä saatte olla varma. Hyvästi, tapaamme siis pian toisemme.
Fredrik jatkoi rivakasti matkaansa. Veri kolkutti raskaasti hänen ohimoissaan. Hän katseli järvelle, jonka pinta auringonpaisteessa hymyili ja kimalteli. Hänen ympärillään oli kaikki yhtäkkiä muuttunut niin kauniiksi, sillä hänen povessaankin heräsi jotain kaunista, joka ikäänkuin asettui sinne lepäämään. Se oli muuan nimi, joka hyräili ja hymyili ja säteili hänen sydämessään.
IV.
Kun konsuli Ebbesen aamiaisen jälkeen tuli takaisin konttoriinsa, ilmoitti kassanhoitaja, että pankinjohtaja Torkildsen odotti häntä kaikkein pyhimmässä.
— No — puhkesi konsuli sanomaan — se ei toki ollut liian aikaisin.
Hän avasi äkisti yksityishuoneensa oven.
— Nyt en tahtoisi olla Torkildsenin housuissa — ajatteli kassanhoitaja.
Pankinjohtaja Torkildsen oli pieni talonpoikaisen näköinen äijän kekkuli. Hän oli silmiinpistävästi köyryselkäinen ja tavattoman kohtelias ja hänen huulillaan oli aina makea, kaino hymy, kuin olisi hän lakkaamatta käynyt ihmisiltä jotain anteeksi pyytämässä.
Ja kuitenkin tiedettiin hänen olevan harvinaisen kelpomiehen, joka vähäpätöisestä virkamiehestä Ebbesenin konttorissa oli kohonnut siihen asemaan, mikä hänellä nyt oli. Niin, Ebbesenit olivat auttaneet hänet jaloilleen, siitä oltiin yleensä yksimielisiä. Sekä hänelle, että hänen isälleen olivat Ebbesenit olleet erittäin ystävällisiä. Ehkä vielä enemmän isälle. Siitä oli vielä olemassa hämäriä, puoleksi unohdettuja huhuja, mutta kukaan ei niistä enää puhunut, konsuli itse kaikkein vähimmin.
Ebbesen heitti pankinjohtajaan pikaisen silmäyksen. Ei, hänen asennossaan ja ilmeessään ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Hän oli sama talonpoikaistyyppi kuin ennenkin. Hän seisoi ja käänteli käsissään leveälieristä huopahattuaan ja oli onnettoman näköinen.