— Niin, ajattelin vain, että kaikki täällä kotona olijat olisivat unohtuneet kohdatessanne kaikki ne tuntemattomat ihmiset.
Mutta mikä ihme häntä oikein vaivaa? Miksi kulki hän noin allapäin ja katseli sivulleen?
— Ei huoli olla huonolla tuulella, Kristian Fredrik — sanoi hän. — Niin, ei ensinkään hyödytä, että kieltäydytte. Te olette ihan surkean näköinen. Minun täytyy todellakin torua teitä. Onko nyt säällistä murjottaa tuolla lailla, sen sijaan kuin pitäisitte olla iloinen minut jälleen nähdessänne, samoin kuin minäkin olin nähdessäni teidät?
Hän punastui ja sanoi pää vielä enemmän kumarassa kuin ennen:
— Oi, sitä tuskin olitte!
— Ihan varmaan olin — sanoi hän reippaasti. — Ja nyt tuntuu minusta, että meidän pitäisi olla yhtä hyviä ystäviä kuin ennen, eli kuinka, Kristian Fredrik? — Lähdemmekö purjehdusmatkalle iltapäivällä? Aivan niinkuin ennen muinoin, ennenkuin matkustin — saareen keittämään kahvia? Ja sitten otamme muutamia hauskoja tovereita mukaan.
— Ei, en voi.
— Ettekö voi? Miksi ette?
— Ei, sillä meillä ei enää ole purjevenettä, senjälkeen kun isä kuoli. Ja sitäpaitsi on minulla työtä konttorissa iltapäivällä. Mutta — lisäsi hän ja katsoi häntä silmiin ensi kerran sen jälkeen kun toisensa tapasivat — mutta luulen ensi sunnuntaiksi saavani lainaksi veneen. Ja silloin tulen mielelläni.
— No, se on sovittu — sanoi Marianne ei vielä tänä sunnuntaina, mutta siitä viikon perästä. — Tapaamme kyllä vielä sitä ennen. Hyvästi Kristian Fredrik. Minun täytyy poiketa tähän. Oli hauska tavata teitä jälleen.