Marianne hieman säpsähti kuullessaan vanhan leikkitoverinsa, Kristian Fredrikin, nimittävän häntä neidiksi. He eivät olleet toisiaan nähneet sen jälestä, kun hän oli matkustanut ulkomaille, ja hän oli ajatellut heidän entiseen tapaan seurustelevan toistensa kanssa jälleen tavatessaan.
Hänen täytyi oikein Fredrikiä tarkastaa. Niin, hän oli todellakin paljon muuttunut niinä kahtena vuonna. Hän oli varttunut ja käynyt, niin vakavaksi. Hänen kasvonsa olivat tulleet suuriksi ja saaneet surullisen ilmeen. Kristian Fredrik rukka, eivät olleet hänenkään päivänsä hauskoja olleet! Isä oli kuollut ja he olivat kaikki jääneet köyhiksi. Ja sitten oli hänen täytynyt lakkauttaa opintonsa antautuakseen liikealalle.
Multa nyt viihtyi hän vannaan paremmin hänen isänsä konttorissa. Tai tekikö juuri se seikka hänet niin jäykäksi ja omituiseksi Mariannea kohtaan?
Niin ollen päätti Marianne tulla kaksin kerroin ystävällisemmäksi hänelle, oikein hänelle osottaakseen, että hän nyt oli yhtä hyvä ystävä kuin ennenkin, jopa parempikin, sentähden että Fredrikin asema nyt oli tukalampi.
Ja hän alkoi tarinoida ja kertoa, kuinka hupaista hänen olonsa ulkomailla oli ollut, mitä hän oli nähnyt ja mitä ihmisiä hän oli kohdannut ja kuinka hän lopultakin oli ikävöinyt kotiin…
Silloin keskeytti Fredrik hänet äkkiä:
— Mutta kuinka saatoitte ikävöidä kotiin, kun teillä siellä oli niin hauska?
— Ettekö sitä ymmärrä? — vastasi hän hymyillen. — Onhan luonnollista, että minun oli ikävä isää, kotia, kaikkia.
— Niinkö tarkoititte?
— Niin tietysti. Ja kaikkia ystäviä, tuttavia j.n.e. Tuntuuko se teistä ihmeelliseltä?