Tuossa hän kohtasi Haldor Björnin. Kah, kuinka kohteliaasti se kumarsi, senkin rötkäle! Tyttö sanoi hänelle jotain ohimennessään, se mahtoi olla jotain sukkelaa, sillä herra Björn jäi kuin naulittu seisomaan paikalleen ja töllistelemään hänen jälestään.
Ja muutama askel edempänä kohtasi hän nuoren Kristian Fredrik Trollen, joka kääntyi ympäri ja lyöttäytyi Mariannen seuraan.
Kelpo poika, tuo Kristian Fredrik. Vakava, tyyni ja itseensä sulkeunut niin kuin rotuihminen konsanansa. Ei ollut hän turhanpäiten konsuli Ebbesenin vanhan ystävän, maaherran, poika, pulskimman miehen, minkä saattaa nähdä.
Mutta kaunis ulkomuotonsa ja erinomainen rakastettavuutensa olivat samalla hänen onnettomuutensa, sillä hän oli aina mukana, aina seuroissa, aina kemuissa ja kekkereissä. Ja kuollessaan verrattain nuorena huomattiin hänen jättäneen vaimolleen ja lapsilleen ainoastaan melkoisen summan velkoja! No, näitten maksamisesta pitänevät huolta hyvät ystävät, ja lapset ovat saaneet verrattain edullisia toimia. Kristian Fredrik on Ebbesenin omassa konttorissa. Mutta isän ajattelemattomuuden varjot lepäävät vielä raskaana varjona perheen yli; ja kun hän oli ollut hilpeä ja kevytmielinen, niin olivat lapset sitä hiljaisempia ja vakavampia.
— Kelpo poika muuten — ajatteli Ebbesen ja katseli heidän jälkeensä, kahden nuoren, jotka valkoisissa puvuissa ja hohtavina kulkivat katua poispäin kesäisen auringon heloittaessa. He ikäänkuin somistivat toinen toistaan.
Niin, niin, siellä, siellä se kulki Marianne säteillen nuoruutta ja iloa. Pian oli kuitenkin oleva toisin. Taivaan Jumala, kuinka oli Mariannen silloin käypä?
Marianne, Marianne rukka!
III.
— Hyvää päivää. Kristian Fredrik!
— Hyvää päivää, neiti!