Mutta kun konsuli Ebbesen tänään näki Mariannen niin somana ja sirona, niin ymmärtäväisenä ja ystävällisenä, kuin hän konsanaan oli saattanut kuvitella, kouristi epätoivo hänen sydäntään.
Sillä kun se onnettomuus, joka hetki hetkeltä heitä lähestyi, kun se nyt oli räjähtävä heidän päänsä päällä, miten käy silloin Mariannen?
Hän, jota lapsuudesta asti oli kasvatettu rikkaan miehen tyttärenä, kestääkö hän, kun onnettomuuden päivät pian koittavat? Sanotaan, että hyvien päivien pitämiseen tarvitaan leveä selkä. Voi niin olla! Mutta pahoja päiviä kestämään tarvitaan vieläkin leveämpi. Kaikkialla hän huomasi, että köyhyys teki kelpo ihmisetkin kelvottomiksi, ylpeän pelkuriksi, jalon pikkumaiseksi ja epäileväksi.
Ei, saarnatkoon liikatunteelliset yhteiskunnan parantajat rikkautta vastaan kuinka kiihkeästi tahansa; se on sittenkin edellytyksenä ihmisen useimmille jaloille ominaisuuksille.
Mutta köyhyys, se on se suuri synti ja kaikkien inhoittavien paheitten juuri.
Ja tämä köyhyys uhkasi sitä nuoria naista, joka tuli häntä vastaan! Tuonko olennon, joka oli niin notkea, niin puhdas ja niin viehättävä. hänetkö tekisi ankara työ koukkuiseksi ja rumaksi, ja nuo kirkkaat lapsen silmätkö tulisivat koviksi ja himmeiksi leipähuolista ja köyhyydestä!
Marianne rukka!
— No mutta, täälläkö sinä käyskentelet keskellä kirkasta aamupäivää, isä? — huudahti hän reippaasti ja pisti kätensä hänen käsivarteensa. — Mahtaa tuntua suloiselta, kun on niin hyvää aikaa. Mutta usko pois, minulla on sen sijaan kiire! Ensinnäkin on minun käytävä koettamassa hameitani, sitten minä kylvön ja sitten on minun mentävä kotiin pitämään huolta päivällisestä ynnä muusta. Me saamme jotain perin harvinaista päivälliseksi, mutta minä en sano mitä se on. Älä vain tule liian myöhään, sitä sinulta pyydän, sillä sitä ei käy viivyttäminen. Hyvästi siksi!
Ja tuossa tuokiossa hän oli kadonnut.
Konsuli Ebbesen jäi seisomaan hymy huulillaan ja katseli tytärtään, joka kulki katua alaspäin kumarrellen oikealle ja vasemmalle.