Nyt silitti hän sen suoraksi, aukaisi sen ja alkoi sitä vitkalleen lukea, nyökäytti sitten päätään ja puri huulensa yhteen.
Sitten hän rykäsi pari kertaa, suori kaulaliinansa ja poistui kadulle, missä päivä helteisenä heloitti.
Kaikki ihmiset tervehtivät konsuli Ebbeseniä, rikkainta, arvossa pidetyintä, enin peljättyä ja enin vihattua miestä koko kaupungissa.
II.
Nuori, valkoisiin puettu nainen astui äkkiä esiin huoneen varjosta kirkkaaseen päiväseen, pysähtyi ja katseli hetkisen tarkkaavaisesti kadun alapäähän päin.
Sitten kulki hän jälleen kiivaasti eteenpäin. Kuului silkin kahinaa ja pari kiiltonahkaisia kenkiä välkkyi hameen helmojen alta. Hän viittasi kädellään ja hymyili nähdessään jonkun vastaantulijan hänelle hymyilevän.
Hän oli vielä nuori palannut hiljakkoin kotiin, oleskeltuaan vuoden saksalaisessa pensionaatissa ja toisen ranskalaisessa luostarikoulussa.
Ja konsuli Ebbesen tunsi sydämensä lyövän kiivaammin, nähdessään solakan naisen, jonka koko olemusta peitti synnynnäinen hienous.
Juuri sellaiseksi hän oli kuvitellut tyttärensä kehittyvän. Maailmannaiseksi, joka tyynenä ja arvokkaana säilyttäisi vanhan nimensä ja rikkauden. Kylmäksi ja hillityksi muukalaiselle, mutta sydän täynnä hellyyttä ja hyvyyttä. — Niin, kaikki tuon ankaran liikemiehen jäykän pinnan alla piilevät paremmat tunteet oli konsuli Ebbesen tuhlannut ainoaan tyttäreensä, jonka äiti oli kuollut tytön vielä pienenä ollessa.
Mutta hän oli heti tytön syntyessä itsekseen päättänyt, että kun luonnon järjestyksen mukaan joku toinen kerran on saava etusijan tytön sydämessä, hän ei vähimmälläkään vaikuttaisi hänen valintaansa. Konsuli Ebbesen tiesi vallan hyvin, että tyttärensä, kaunis, ymmärtäväinen, rikas, oli taivuttava monen miehen jalkojensa juureen, mutta hän luotti myöskin siihen, että tyttärensä maku siihen ehdittäissä oli kehittyvä niin hienoksi ja varmaksi, ettei valinta tuottaisi kumpaisellekaan suruja ja murheita.