Hän säikähti. Hurja pelko täytti hänet.

Marianne! …

Hän ei rohjennut jatkaa mielikuvitustaan kauemmin. Oi Jumala! oi
Jumala! Marianne!

Hän sävähti seisoalleen, kiiti mielettömänä toiseen päähän huonetta ja pysähtyi sinne, puristaen kätensä lujasti ohimoilleen. — Ah! mitä piti hänen tekemän?

Ei, se ei saa tapahtua! Pikemmin sitten ottaa vastaan Torkildsenin vaikeasti kootut rahat ja sitten kulkea kautta kaupungin kerjäämässä kokoon loput. Sillä se ei saa tapahtua.

Ajatuksissaan muisteli hän useata perhettä, mutta niitten luottoa oli joko jo varemmin käytetty tai olivat ne niin köyhiä, etteivät voineet olla miksikään hyödyksi.

Sitten muisti hän äkkiä erään nimen.

Björn!

Björnien täytyy auttaa! Se perhe, jota Ebbesenit aina olivat väheksyneet ja halveksineet ja joka oli ollut heidän vastakohtansa kaikissa suhteissa, sen oli nyt vuoro eikä kenenkään muun.

Hän ajatteli Björnien matalaa, pimeätä puotia kaukana laitakaupungilla, jossa talonpojat miespolvia olivat tiskin syrjällä retkottaneet ja tinkineet tavaroita. Siellä olivat ne niin hyvin viihtyneet. Ilma oli paksua, kalan ja öljyn hajusta, ja illoin, kun puoti oli täpösen täynnä talonpoikia, leijaili katossa savun ja suutupakan katkuja, niin että savuiset lamput miltei olivat sammumaisillaan.