Siinä ilmapiirissä olivat Björnit eläneet kaksi, kolme miespolvea, viihtyneet siinä hyvin ja ahkeraan kokoilleet talonpoikain rasvaisia kuparikolikoita. Kukaan ei varmaan ollut voinut aavistaa, että nämä ihmiset vähitellen tulisivat satojen tuhansien omistajiksi.
He seisoivat tiskinsä takana vakavina ja turvallisina. Jos joku puotipalvelija koetti perustaa kilvottelevan liikkeen kadun toiselle puolelle hankkimalla sekä peilit että kaasuvalon puotiinsa, niin ottivat Björnit koko asian mitä järkkymättömimmällä tyyneydellä. He tiesivät, että talonpojat lopultakin palaisivat takaisin sinne, missä olivat kuin kotonaan, jossa Björn kurotti leveän kämmenensä yli tiskin, tarjosi suutupakkaa ja kyseli kotiseudun uutisia heidän omalla pitkäveteisellä murteellaan.
Vasta aivan viime aikoina oli siellä tapahtunut muutos. Björn oli nyt tullut vanhaksi mieheksi ja oli varustanut itselleen kaksi konttorihuonetta puodin taakse, joka ei kuitenkaan estänyt häntä tuon tuostakin pistäymästä puodissa puhuttelemassa vanhoja ostajiaan.
Ja poika, Haldor Björn, oli ahkera vieras kaupungin klubissa ja otti osaa seuraelämäänkin. Mutta hänellä oli isänsä vahvat nyrkit, ja hänen huvittelunsa eivät suinkaan aina olleet hienoimmanlaatuisia. Hänen lempijuomansa oli saksalainen musta olut, ja hänen suosikkejansa olivat palvelijattaret.
Vastakohtana näille kömpelöille maakauppiaille olivat Ebbesenit aina olleet kaupungin hienoimpia seuramiehiä, jotka pitivät siroudesta ja hienoudesta, jotka olivat tehneet laajoja matkustuksia kauniissa maailmassa ja katsoivat sen vuoksi Björnejä kuuluviksi alempaan, tyhmempään rotuun, jotka tallustelivat epämieluisassa puodissaan, vaikkakin he viime aikoina olivat rikkauteen nähden tulleet Ebbesenien vertaisiksi.
Näihin ihmisiin piti Ebbesenin nyt turvautua, heidän rahojansa oli hän nyt pakotettu kerjäämään.
Niin, Jumalan nimessä! Hän nousi äkkiä seisomaan, otti hattunsa ja lähti. Hän suostuu kerjäämään, ryömimään, nöyrtymään, hän suostuu mihin tahansa! Sillä se ei saa tapahtua. Lapsen vuoksi, noitten silmäin vuoksi, jotka katsoivat suoraan hänen omaantuntoonsa. Ne ovat hänet pelastavat, ne tulevat antamaan hänelle epätoivon voiman, jolla hän voittaa kaikki, kaikki. Ja jos on välttämätöntä, saisivat ne taivuttaa hänen jäykän niskansa, taivuttaa sen nöyräksi, niin että herra Björn saattaisi astua sille täysin turvallisena talonpoikaisilla saappaillaan.
Pian oli hän jo liikkeen konttorin ulkopuolella.
Nyt oli vain pysyteltävä järkevänä. Hän mainitsi puoliääneensä Mariannen nimen, koputti ovelle ja astui sisään. Konttoristit kääntyivät kirjoitustuoleillaan ja hämmästys kuvastui heidän kasvoillaan.
Jotakin alkoi uudelleen kiehua ja kuhista syvällä Hans Ebbesenin itsetunnossa. — Marianne — kuiskasi hän taasen itsekseen ja kysyi tyynesti, oliko liikkeen johtaja tavattavissa.