Konsuli osotettiin erääseen konttorin takana olevaan huoneeseen.
Pitkä, leveäharteinen mies astui kohteliaasti häntä vastaan.
Konsuli Ebbesen tunsi hänet. Se oli nuori Haldor Björn, joka hiljakkoin oli kauppakumppanina yhtynyt liikkeeseen.
— Isäni ei ole tällä hetkellä täällä saapuvilla — sanoi nuori mies sulkiessaan oven ulkokonttoriin. — Hän on viime aikoina ollut hieman kivulias ja saapuu sen vuoksi verrattain säännöttömästi konttoriin.
— Luonnollisesti — ajatteli Ebbesen. Ja tuntui kuin hänen pirteytensä olisi äkkiä katkennut. Kuumeinen tila, jonka valtaamana hän oli tänne saapunut, oli todellisuudessa niin luonnoton, että tarvittiin ainoastaan tämä pieni vastoinkäyminen saattamaan hänet äskeiseen avuttomuuteensa jälleen.
Hän istuutui uupuneena tuolille. Mitä oli hänen tehtävä? Oi Jumala.
Marianne, kuinka oli tämä kaikki loppuva?
Koneentapaisesti lausui hän muutamia sanoja, joihin nuori Björn kohteliaasti vastasi, ja kun hän oli istunut niin kauan kuin välttämätön kohteliaisuus vaati, nousi hän seisomaan sanoakseen hyvästi.
Mutta nyt tapahtui se merkillisyys, että Haldor Björn pyysi Ebbeseniä istumaan jälleen. Hän tahtoi jostain mielellään hänen kanssaan keskustella. Mitä ihmettä se mahtoi olla, josta tuo kurja piikasankari tahtoi puhua, ihmetteli Ebbesen.
Hän istuutui kuitenkin jälleen ja katsoi hämmästyneenä Björniin, joka silminnähtävästi hermostuneena ja onnettomana seisoi ikkunan ääressä.
— Niin, antanette anteeksi, että pidätän teitä, herra konsuli Ebbesen — alkoi Haldor Björn — mutta kun näin teidän astuvan konttoriimme tänään, niin teki se minut iloiseksi, sillä minusta tuntui, kuin olisi se näyttänyt siltä — niin, niinkuin se olisi merkinnyt, että teillä… ei, tuota noin, olisi mitään sitä vastaan… että alkaisitte suhteihin liikkeemme kanssa… te ymmärrätte? On monena vuonna… ikäänkuin ollut… peräti vähän yhteyttä… te ymmärrätte? Ja minusta tuntuu omituiselta, että me, jotka ikäänkuin olemme ensimäisiä tällä paikkakunnalla, olemme, jos niin saan sanoa, erillä toisistamme.