— Onko mies mielipuoli? ajatteli Ebbesen. — Mitä tarkoittaa hän kaikella tuolla lörpöttelyllä? Tahtoneeko hän ehken, että rupeaisimme kauppakumppaneiksi? Tai mitä hän tarkoittanee?
Mutta hän hillitsi ihmettelynsä ja vastasi ainoastaan, että hän oli yhtä mieltä Haldorin kanssa siitä asiasta ja että ajatus häntä miellytti, mutta että hra Björnin tulisi hieman tarkemmin selittää tuumansa.
— Se on oleva minulle todellinen ilo — puuttui Haldor jälleen puheeseen — ja minusta olette erittäin ystävällinen otteessanne asian jo heti alussa siltä kannalta. Ja kun te pyydätte minua lähemmin selittämään aikeeni, niin on minun heti paikalla huomautettava, että ehdotukseni ehken ei ole sellainen, joksi te sen otaksutte. Mutta tahdon myöskin sanoa, että luulen sen parhaiten käyvän sillä lailla kuin minä sen olen ajatellut.
Nyt ei Ebbesen enää jaksanut seurata nuoren miehen ajatusten kulkua, vaan pyysi häntä ilmaisemaan sanottavansa suoraan ja peittelemättä. Konsuli Ebbesen vakuutti häntä kuulevansa suurimmalla mielihyvällä ja tarkkaavaisuudella. (Tosiaankin, millä tarkkaavaisuudella! mietti hän mielessään.)
Haldor rykäsi ja astui askeleen lähemmäksi.
— Koska te olette niin ystävällinen, herra konsuli — sanoi hän — niin sanon sen teille suoraan. Aijoin teiltä kysyä, olisiko teillä mitään Mariannen ja minun liittoutumista vastaan.
Konsuli Ebbesen nousi jähmettyneenä tuoliltaan. Hänen kasvonsa tulivat miltei tuhkanharmaiksi.
— En tiedä olenko ymmärtänyt teitä oikein — sanoi hän omituisella äänellä. — Korkeasti … kunnioitettava herra Björn… onko todellakin tarkoituksenne… minusta tuntuu kuin pyytäisitte tyttäreni kättä?
Kun Haldor näki, minkä vaikutuksen hän oli vanhaan herraan tehnyt, tuli hän tulipunaiseksi ja pyysi änkyttävällä äänellä anteeksi.
— Minähän olen tavannut tyttärenne seuroissa — sanoi hän, ja minä en luullut… että… että se olisi niin… niin kokonaan mahdotonta… ettei hän ehken… joka tapauksessa ajan mittaan alkaisi… alkaisi vastata tunteihini.