Konsuli Ebbesen pyyhkäsi kasvojaan. Sitten vastasi hän väkinäisellä, tuskin kuuluvalla äänellä:
— Älkää minua ymmärtäkö väärin. Minulla … ei ole… mitään sitä vastaan. Minä vakuutan teille, herra Björn, se päin vastoin ilahuttaisi minua. Anteeksi, että olen hieman hermostunut. Se tuli… niin… niin odottamatta. Ja hän on minun ainoa lapseni, herra Björn, minun ainoa lapseni.
Hän vaikeni äkkiä, ja jälleen näkyi hänen piirteissään jotain, joka todisti sisäistä taistelua. Hän otti hattunsa, ojensi kätensä Haldorille, mutta käänsi katseensa sivulle sanoessaan:
Menen heti puhumaan Mariannen kanssa, ja jos meillä on jotain sanottavaa, niin tulemme me molemmat takaisin neljän ajoissa. Hyvästi, herra Björn. Onnellista toiste tapaamista meille kaikille!
Herra konsuli Ebbesen kulki suorana ja pää pystyssä katua poispäin. Missä hän kulki, siellä tervehtivät häntä kaikki — ystävät ja vihamiehet. Mutta tänään hän ei vastannut kehenkään tervehdykseen. Hän kulki kuin unessa. Moni kääntyi ympäri ja katsoi hänen jälkeensä. Mikä ihme vaivasi konsulia?
Mutta kun hän tuli konttoriinsa, sulki hän liikkeen kaikki ovet, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, painoi päänsä käsiensä varaan ja itki katkerasti.
VI.
Kun Marianne kuuli isänsä puhuvan Haldor Björnin kosinnasta, punastui hän ja hymyili.
— Ei, mutta tämä ei toki lie totta, isä — sanoi hän.
Ja konsulin täytyi suorastaan häntä torua ja hänelle vakuuttaa, että hän todella tarkoitti mitä sanoi ja että Mariannen tulisi miettiä, mitä aikoo tehdä.