Kaljupää konttoristi hiipi ulos ovesta, jonka hän aukasi juuri niin paljon, että pääsi siitä pujahtamaan. Ja sitten sulki hän sen varovaisesti.
— Tst! — kuiskasi hän toisille ulkokonttorissa. — Tänään ei ole hyvä olla ukon kanssa tekemisissä. Varokaa päästämästä ketään hänen luokseen tänään, muuten menee paikat nurin.
Jäätyään yksin, konsuli Ebbesen otti hän konttoristin konseptin, vilkaisi sitä ylimalkaisesti ja heitti sen pöydälle jälleen.
Sitten hän meni nurkassa olevan sohvan luo ja istuutui raskaasti. Ja mitä kauemmin hän istui, sitä enemmän hän lyyhistyi kokoon. Hänen tunnettu jäntevyytensä oli kuin pois puhallettu, ja jos joku muukalainen olisi hänet sillä hetkellä nähnyt ensimäisen kerran, olisi hän häntä pitänyt vanhana, murtuneena miehenä.
Siihen asti ei konsuli Ebbesen ollut tuntenut kumpaakaan. Mutta kahden viimeisen vuoden kuluessa oli huono onni häntä lakkaamatta seurannut ja selittämättömimmät onnettomuudet ja vastoinkäymiset olivat häntä kohdanneet, kenenkään ulkopuolella olevan saamatta vihiäkään niistä.
Niin, onni, joka yli sata vuotta oli johdattanut Hans Ebbesenin liikettä, oli nyt äkkiä kokonaan kääntänyt sille selkänsä sen perustajan pojanpojan pojan aikana. Varmiinmat ja varovaisimmin tehdyt suunnittelut menivät myttyyn, samalla kun tyhmeliinit ansaitsivat pääomia mitä uhkarohkeimmilla keinotteluilla. Alussa hymyili hän sille kaikelle ja ajatteli usein sitä kertaa, jolloin oli Monte Carlossa pelaamassa. Alussa hän oli voittanut, vaan voittanut, kuinka ikinä olisikaan käyttäytynyt. Niin, hän oli lopuksi huvitteleinnut panemalla kultakolikoita umpimähkään kierimään viheriällä pöydällä ja antamalla niitten jäädä siihen, mihin pysähtyivät, ja joka kerta hän voitti.
Mutta sitten kääntyi onni äkkiä. Hän pelasi varovaisemmin, koetti suunnitella laskuja, teki muistiinpanoja ja luuli huomaavansa, että onnenpelissäkin oli jonkinlainen laki vallitsemassa.
Mutta mikään ei auttanut. Joka kerta kun hän pani rahansa jollekin numerolle tai värille noukkasi sen siitä krupierin (pankkipelaajan) koukku. Niin jatkui siksi kunnes muuan vanha, oudonnäköinen mies, joka koko ajan oli seissyt hänen vieressään ja tarkastanut peliä ottamatta siihen osaa, sanoi hänelle:
— Teidän ei pitäisi pelata tänään. Tehän näette, ettei se hyödytä.
Teillä ei enää ole la chance (menestystä).
Niin, hän oli viime aikoina usein muistellut sitä vanhusta, omituista ukkorahjusta, josta hän sittemmin sai kuulla, että hän oli ollut rikas mies, mutta kadottanut omaisuutensa viheriän pöydän ääressä ja eli nyt pienellä eläkkeellä, jonka pelipankki kaikessa ystävyydessä hänelle suoritti sen vuoksi, ettei mies rukka olisi pannut toimeen skandaalia ampumalla luodin otsaansa.