— Emme voi odottaa. Marianne. Sinun täytyy päättää tänään. Olen luvannut antaa vastauksen Björnille jo iltapäivällä.
Hän nousi, meni tyttärensä luo, ja niin vakavana ei Marianne isäänsä milloinkaan ollut nähnyt.
— Tekisit isällesi suuren ilon — puuttui hän jälleen puheeseen, ja hänen äänensä värisi liikutuksesta jos antaisit myöntävän vastauksen. Suuren ilon, suuren ilon — niin suuren, ettet sitä aavistakaan, Marianne. — Ja nyt sai hänen äänensä niin surullisen, rukoilevan sävyn, että se ihan karmi Mariannen sydäntä. Hänen kävi sääliksi, että isä oli niin murheellinen. Ja hän tahtoi tehdä hänet iloiseksi jälleen, niin sanomattoman iloiseksi. Hän tekisi mitä tahansa saattaakseen hänet iloiseksi. Hän meni isänsä luo ja pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.
— Rakas isä — sanoi hän — etkö tiedä, että jos sinä niin tahdot, niin olen valmis mihin tahansa. Voisit pyytää minulta mitä ikinä maailmassa ja minä en voisi vastata kieltävästi. Sillä minä tiedän, että jos sinä jotain pyydät, niin on se oikein, ja kaikki käy hyvin, rakas, rakas, isä.
He jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi ja katsoivat toisiinsa, ja lopulta oli Marianne huomaavinaan, että hänen isänsä silmät alkoivat loistaa ja että suuret kyyneleet vierivät silmäkulmilta poskille.
Hänet valtasi sanomaton tuskantunne. Mikä vaivasi hänen isäänsä, mikä? Hän, hänen oma isänsä itki, ja Marianne heittäytyi nyyhkyttäen hänen syliinsä.
Konsuli Ebbesen puristi hellästi tytärtään, istuutui sohvalle ja nyökytti surumielisesti yläruumistaan. Marianne itki koko ajan, niin että sydän oli pakahtua.
Konsulin mieleen muistui nyt vastenmielisen selvästi muuan kuva, jonka hän kerran oli nähnyt.
Se esitti Molokkia — se oli rautainen ja kivinen jättiläispatsas. joka tuijotti omituisesti säälimättömillä eläimensilmillään. Ja nuori neitoinen asetettiin uhriksi sen eteenpäin kurotetuille käsivarsille.
Hän kiikutti Mariannea polvillaan. Hän ei saattanut sanoa mitään eikä lohdututtaa häntä millään. Mutta hänen sisässään soi lakkaamatta — tahdissa: