— Ja sieltä?
— Sieltä olen aikonut matkustaa Lontooseen ja Pariisiin.
— Tuumanne tuntuvat erinomaisilta. Mutta suokaa anteeksi, että puhuu teille suoraan ja peittelemättä. Oletteko ajatellut, että matkat maksavat rahaa ja että vielä enemmän maksaa elää vieraassa kaupungissa. Sillä ei tosiaan ole mikään leikin asia saada edes joltistakaan tointa sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri. Oletteko ajatellut sitä?
— Olen, herra konsuli. Siksi olen säästänyt palkastani, jonka palveluksessanne olen ansainnut.
— Vai niin, sehän on perin kiitettävää. Mutta kuulkaa nyt, rakas Trolle, suvaitkaa minun isänne vanhana ystävä olla teille pieneksi avuksi. Ette voi lähteä sellaiselle matkalle, ellei teillä ole vähintäin parituhatta markkaa taskussa. Kuinka paljon siitä laskisimme minun osalleni?
— Tuhannen kiitosta, herra konsuli, mutta enhän enää voi ottaa lahjoja vastaan. Olen jo siinä ijässä, jolloin pitää tulla omin voimin aikaan. Ja onhan kotini sitä paitsi jo saanut liiaksikin nauttia konsulin ystävällisyydestä.
— Hyvä, hyvä! Kutsukaamme sitä siis lainaksi, kunnioitettava ystäväni — vastasi konsuli hymähtäen — lainaksi, jonka voitte maksaa takaisin milloin teille sopii, ja silloin vaikka korkoa korolta lukien.
Nuori mies nousi tuoliltaan. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Hän käänteli hermostuneesti hattua käsissään ja katsoi alaspäin.
— Anteeksi, herra konsuli — vastasi hän — mutta en voi ottaa vastaan lainaakaan….
— Mitä hullutuksia? — keskeytti konsuli todella närkästyneenä. — Miksi ette ottaisi, jos saan luvan kysyä?