Sitten pidettiin häät sellaisella loistolla ja komeudella, ettei moista ennen oltu nähty, ja vanhan konsulin puhe vaikutti kaikissa läsnäolijoissa syvää mielenliikutusta.
Konsuli itse oli niin haltioissaan, että tuskin sai sanaa sanotuksi.
Ja häitten jälkeen kuluivat päivät jokseenkin samaan tapaan kuin ennenkin. Marianne ei näyttänyt tosin niin ääriään myöden onnelliselta, mutta onni ehken tuli vasta sitten, kun ehti mukautua uusiin oloihin.
Kun aika tuli, synnytti Marianne lapsen.
Ja nyt tapahtui hänessä muutos — muutos, joka tuli vähitellen ja äänettömästi, mutta jonka tarkkaavammat ihmetyksellä huomasivat.
Sillä kun toiset nuoret rouvat ensimäisen lapsen synnytettyään tulevat tyynemmiksi ja arvokkaammiksi, niin tuntui Mariannassa juuri nyt heräävän jotain rauhatonta ja tyytymätöntä. Se ilmeni monissa pikkuseikoissa.
Hän ei ollut enää niin ystävällinen kuin ennen eikä myöskään niin iloinen.
Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä häntä vaivasi. Harmaa, kolkko suru tuntui kietoutuvan hänen ympärilleen kuin usva: mistä ja minkätähden, sitä hän ei tiennyt, mutta se valtasi hänet ja synnytti hänessä raskaan, painostavan surun.
Tällaiset kohtaukset vaiensivat häntä usein ja tulivat joka kerta uudistuttuaan yhä vahvemmiksi ja muodostuivat lopulta alati vakaavaksi raskasmielisyydeksi. Ja hänen silmänsä tuntuivat vähitellen aukenevan ikäänkuin hän ensi kerran olisi nähnyt kenen kanssa hän eli.