Aikaisin eräänä kevätaamuna heräsi Marianne siihen, että jokin koputti hänen ikkunalleen. Alussa sekoittuivat äänet puolihämäriin aamu-uniin. Se oli kait isä, joka siellä koputti. Ja nyt täytyi hänen nousta suloiselta, pehmeällä vuoteeltaan ottamaan vastaan ankaria läksytyksiä ikuisesta laiskuudestaan.
Mutta koputukset jatkuivat, ja Marianne havahtui lopulta kokonaan.
Mitä se oikeastaan oli? Ensin hän aikoi huutaa miestään, mutta malttui sitten. Päättäväisesti hypähti hän sängystään, juoksi pehmeästi yli lattiamaton ikkunan luo ja siirsi varovaisesti uutimet syrjään.
Ei mutta! sehän oli vain lintu, joka istui ikkunan ulkopuolella olevalla puunhaarukolla. Muuan oksa, joka oli kasvanut ikkunata liian lähellä oli hiljattain sahattu poikki, katettu ymppäysvahalla ja peitetty pumpuleilla.
Tätä pumpulia kiskoi lintu irti ja kopahutti innoissaan tuon tuostakin nokallaan lasin ruutuun.
Se katseli Marianneen pyöreillä, keltaisilla silmillään eikä näyttänyt vähääkään häntä pelkäävän.
Aamun hiljaisuudessa sitä paitse oli jotain outoa. Elämä nukkui vielä. Ainoastaan he kaksi, lintu ja Marianne, olivat valveilla. Ei tarvinnut mitään pelätä. Aamu oli niin rauhallinen ja viaton.
Omituinen tunne valtasi Mariannan. Hän ei muistanut koskaan olleensa ylhäällä siihen vuorokauden aikaan. Missään tapauksessa hän ei ollut nähnyt luontoa koskaan niin omituisena.
Hän hiipi hiljaa makuuhuoneestaan saliin. Kaikki kaihtimet riippuivat alhaalla, mutta valo paistoi läpi punaisen kankaan ja hehkui kuin veri. Ainoastaan ikkunapuitteet piirsivät mustat, uhkaavat ristinsä punaiseen ilmaan.
Marianne vetäsi kaihtanen ylös. Lämmin, punainen valo katosi ja huoneeseen virtasi vilpoinen, hopeainen valo. Hän ei ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin kaunista aamua kuin se oli.