Hän avasi ikkunan, ja samassa säikähtyi lintu sänkykamarin ikkunan alta, polvehti ilmassa rauhattomasti ja päästi mennessään lyhyitä parahduksia.
Aamuilma virtasi ikkunasta ja toi puutarhasta tullessaan nuorien kukannuppujen kostean hajun. Puutarhan ulkopuolella oli katu, harmaana ja tyhjänä, sen takana laituri venheilleen.
Siellä oli hänenkin venheensä, pieni, valkoinen vene, kyljellään telakan vieressä, ja aamuruskon hohto taittui sen reunoja vastaan.
Meri oli tyyni ja hiljainen. Hän kuuli sen hiljaa porisevan se noustessa ja laskiessa laiturin paaluja vastaan.
Eriskummainen, puoleksi surunvoittoinen ilo valtasi Mariannen. Hänen sydämensä ikäänkuin puhdistui, puhdistui neitseelliseksi ja viattomaksi sinä ihanana aamuna. Hän ei enää olisi tahtonut pimeään, kuumaan sänkykamariin, ei, hän olisi halunnut hiipiä huoneesta kestoisille puutarhan poluille venheensä luo, joka paistoi ja odotti siellä rannassa.
Ja sitten antaisi hän veneen ajelehtia, keinua hiljakseen merelle, joka kohosi ja laski tahdissa hänen sydämensä kanssa. Muutama hetki sen jälkeen hän oli rannassa. Pari aironvetoa ja kevyt venonen kiiti aaltoa, niin että vaahto perässä kiehui.
Saarien takana hohti taivas aamun koiton punaa. Ja kaukana taivaanrannalla, missä meri avartui, näkyi tummansininen viiru. Se oli aamutuulahdus, joka siellä alkoi ensimäiset liikkeensä. Marianne laski airot höllälleen ja antoi veneen lipua aalloilla.
Sellainen oli siis valoisa kevätyö! Herra Jumala, kuinka usein hän oli siitä kirjoissa lukenut, sen vähintäkään liikuttamatta häntä! Mutta nyt hän alkoi ymmärtää.
Valoiset yöt — nuori lempi! Minkälaista se mahtaisi olla? Myöhäset kohtaukset, kun tiet ovat autioita ja hiljaisia, kun on alkanut hämärtää ja yöorvokit tuoksuvat viehkeästi. Myöhäiset kohtaukset, lämpimät sanat ja syleilyt? Ja varhaiset, iloiset aamut, kun ensimäinen auringonsäde hiipii huoneeseen viheriän kaihtimen lävitse? Lintu laulaa puutarhassa puun oksalla ja päivä vaikenee vaikenemistaan?
Eiköhän se niin olisi?