Hän nojasi kyynärspäänsä veneen laitaa vastaan ja katseli veteen.
Oi kuinka oli ihana istua sillä lailla! Sitäkö runoilijat kutsuvat uneksimiseksi? Todellisuus ei enää ollut olemassa. Hän itse oli nuori tyttö — rakastunut, ja illalla kohtaa hän rakastettunsa. Kenenkä hän kohtaisi? — Kristian Fredrikin? — Niin — hän oli ainoastaan kahdeksantoistavuotias, ja hän oli rakastunut häneen ja kohtaa hänet illalla. He tapaavat toisensa veräjällä, vanhalla tiellä. He kulkevat merenlahdelle päin, kapeata polkua, jonka kumpaisellakin puolella kasvaa tuomia. Kauniisti loistavat tuomen kukat puolipimeässä, ja kuinka ne tuoksuvat! Ah, olla nuori ja rakastettu! — Annan sinulle kaikki, rakastettuni! — Kaikki, kaikki! — Sitten alkaa valjeta puitten runkojen lomissa, ensin heikosti, mutta pian häämöittää lehvien lävitse rusopilvet, ja kun he tulevat meren rannalle, hohtaa auringonvalo jo puitten latvoissa vuorilla.
* * * * *
Voimakas, viileä tuulenpuuska puhalsi yli meren lahden, jättäen jälkeensä tummansiniset virilaineet. Aurinko paistoi jo korkealla yli kaupungin ja valoi hohtoansa kirkontorniin. Tiirat lensivät tirskuen lähellä vedenpintaa. Kalastajavene lähti laiturista ja levitti ruskeat purjeensa.
Kaikki oli hetkessä muuttunut, rauha oli poissa, päivä oli tullut.
Alakuloinen katkeruus täytti Mariannen mielen Hän tarttui airoihin ja sousi pitkin, äkäisin vedoin maalle päin.
Lemmenkohtauksia! Hän, perheenäiti, jolla on talous, mies ja lapsia, hän antautui »uneksimaan» kuin nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö! Eikö hän sitten koskaan muista, että sellainen ei ole milloinkaan sattunut hänen osalleen eikä milloinkaan sattuisikaan. — Hänen nuoruutensa? — Hänellä ei ollut koskaan nuoruutta ollutkaan — ei koskaan rakkautta, ei koskaan innostusta!
Hän sousi nyt hiljempaa kevätauringon luodessa hurmaavan valonsa yli köyhän maan. Mutta katkeruus hänen sydämessään kasvoi kasvamistaan, se ajoi takaa hänen ajatuksiaan — kaikki kahleet katkesivat ja kiivaita syytöksiä kuului hänen sydämensä kaikilta kolkilta.
Ensimäisen kerran syttyi hänessä kauan aikaa tuhan alla kytenyt epäluulo isäänsä kohtaan ilmi liekkiin. — Miksi isä sellaisella kuumeella oli kiiruhtanut hänen ja Haldorin avioliittoa? Miksi? Kuinka saattoi hän, viisas ja ymmärtäväinen mies, neuvoa häntä, silloin vielä kokematonta lasta, niin aikaisin ottamaan tämän kovanonnen askeleen? — Tai oliko se ollut hänelle yksinkertaisesti vain kauppatoimi? Jumala ties, mistä sellainen ajatus hänen päähänsä pälkähti, mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi se selittänyt kaikki. Kehno kauppa olisi se ollut. Isä on liikemies. Miksi hän ei olisi voinut sitä tehdä? Kunhan vain maksettiin hyvin! — Maksettiin! — Maksettiin!
Niin lipuivat hänen ajatuksensa, tylyt, kylmät häijyt ajatukset, jotka ilkkuivat kaikelle hänen syvälle lapsirakkaudelleen.