Sellaiset ajatukset herättivät hänessä sarjan uusia ajatuksia. Koko hänen mielensä joutui kuohuksiin. Moni ristiriitainen ääni taisteli hänessä. Muutamat syyttivät, muutamat vaativat, muutamat ilkkuivat, mutta sydämen syvimmästä kolkasta kuului toivotonta itkua sen johdosta, mikä ikipäiviksi oli kadotettu.
Hän laski veneen laiturin kylkeen ja meni kotiinsa. Mutta nukkumaan hän ei enää saattanut mennä sänkykamarin tukehduttavaan ilmaan. Jossa hän nukkui…
Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Hän vei kätensä otsalleen, hänen ruumiinsa värisi kiireestä kantapäähän. Miksi olikaan kaikki tämä häntä kohdannut! Hän oli kauan aikaa tuntenut, että jotain kuohui hänen sielussaan, etenkin tänä kevännä, mutta vasta nyt, aamun hiljaisuudessa oli kaikki elävästi hänelle selvinnyt.
Mitä oli hänellä tehtävää siinä talossa? Hän katseli ympärilleen. Jumala! — Ja siinä hän oli emäntä! Hän oli naimisissa hänelle kokonaan vieraan miehen kanssa, josta hän ei vähääkään välittänyt — sidottu häneen ikipäiviksi!
Mutta lapsi! Hän juoksi lapsikamariin, jossa hänen pieni poikansa nukkui tyynenä ja rauhallisena.
Ei — ei edes sekään side ollut olemassa! Ah! kuinka he olivat hänelle valehdelleet sanoessaan, että äidinrakkaus oli suurinta maailmassa! Hänen oma isänsäkin häntä sillä oli lohduttanut, kun hän oli ollut toivoton. Ja kuinka hän puolestaan silloin oli iloinnut, että tuo pikku olento oli syntyvä. Jumalan enkeli, joka vuodattaisi taivaanvaltakunnan rauhan hänen ylitsensä.
Ja nyt! Mitä tunsi hän poikaansa kohtaan?
Sääliä, vastuunalaisuutta, kaikkea sellaista, mutta ei äidinrakkautta, joka olisi ollut kauniimpaa ja voimakkaampaa kuin kaikki muu.
Hänen sielunsa läpi lensi äkkiä ajatus: mutta jos olisit synnyttänyt poikasi jonkun toisen miehen kanssa, jota rakastat?… Hän jäi seisomaan ja tuijotti eteensä suurilla, surumielisillä silmillä. Sitten ravisti hän toivottomana päätään ja nojautui yli kehdon.
— Pieni lapsi rukka! — kuiskasi hän ja suuteli sitä varovaisesti poskille.